Pakkasella

rakastan lumen
ääntä, kun se kiiruhtaa
pitkin tienpintaa

Joki

hyinen vesi pyörteilee
jää, joka ei ehdi jähmettyä
eikä ehkä edes halua

olen kai elohopeaa
en osaa pysähtyä
takerrun mutta vältän asettumista
päästän irti ja pakenen
minusta ei oikein taida saada otetta

oletko kokeillut, voisiko sydämeni vangita titaaniseen häkkiin?

katuvalojen kuvajaiset häikäisevät silmiä
eikä pinnan alle pysty näkemään
seisoimme tukevalla pohjalla, kunnes se petti
nyt on vain pyörteitä ja suvantoja
mustaa, virtaavaa syvyyttä

jos sukeltaa kylmään veteen, lakkaa kai pian tuntemasta?

Don't talk about reasons why you don't want to talk about reasons why you don't wanna talk

Väsyttää. En jaksa ajatella enkä ahdistua, en kirjoittaa enkä puhua. Tekisi mieli vetäytyä talviunille.

Tulisipa lumi ja hautaisi alleen kaiken pahan.

Pulma

olenko epäaito, jos hymyilen
vaikka olisin sirpaleina sisältä?

Sosiaalisuuden varjopuolista II

Olen miettinyt tätä sosiaalisuusjuttua vaikka kuinka paljon viime päivinä. Tuosta aiemmasta tekstistäni saanee sellaisen kuvan, että olen totaalisen ylisosiaalinen ja läheisriippuvainen, mutta ei se aivan niin yksinkertaista ole. Kun on sopiva mielentila ja / tai sopivaa tekemistä, viihdyn erinomaisesti omissakin oloissani. Musiikinkuunteluun, lenkkeilyyn, shoppailuun, lukemiseen, kirjoittamiseen tai edes kahvilassa istuskelemiseen ei aina tarvitse seuraa; päinvastoin, kyseiset toiminnot voivat olla jopa parhaimmillaan yksin suoritettuina.

Saatan joskus vajota omaan yksinäisyyskuplaani, vaikka olisin ihmisten keskellä; tätä tapahtuu etenkin vieraammassa mutta joskus myös "omien ihmisteni" seurassa. Leijailen jonnekin vähän kauemmas ja tarkkailen muita - ja itseäni - mielenkiinnolla. Tämä ilmiö voi olla joko hyvä tai huono juttu tilanteesta ja omasta olostani riippuen. Joskus se tarkoittaa melankolista eristäytymistä, ja silloin siihen liittyy usein myös alemmuudentunteita ja liiallista itsekritiikkiä. Joskus taas kyse on enemmänkin siitä, että olen jollakin tapaa erityisen hyvällä mielellä - haluan nauttia olostani itsekseni enkä tarvitse siihen muita.

Miksi sitten välillä pelkään yksinoloa kuin ruttoa? Ehkä siksi, että minulle on äärettömän tärkeää kuulua joukkoon. Jos olen varma sekä "asemastani joukossa" että omasta itsestäni, voin hyvin oleilla yksiksenikin. Jos esimerkiksi olen ystävieni kanssa baarissa, huonona päivänä en jotenkin uskalla olla yksin hetkeäkään; jos jään vähäksi aikaa yksin tanssilattialle, olen aivan eksyksissä ja haluan pois hetinytäkkiä. Hyvänä päivänä taas voin hyvin hengailla yksikseni sillä aikaa, kun odotan jonkun liittyvän seuraani tai päätän, mihin suunnata seuraavaksi. Huonona päivänä haluan ehdottomasti viettää aikaa tärkeimpieni kanssa, jos tiedän heidän kokoontuvan johonkin, kun taas hyvänä päivänä saatan mieluummin vaikka lähteä yksikseni lenkille, vaikka tietäisin muiden olevan yhdessä jossakin.

Kas kummaa, jotenkin tuntuu siltä, ettei tämän aiheen käsittely pääty tähänkään tajunnanvirtatekstiin. Jotenkin ajankohtainen teema kenties. :P

25.11.2002

Lapsuus

Siitä, minkä tuntee
on parasta kirjoittaa, sanotaan
Ja minä vaivun muistoihini

Kuinkahan paljon olenkaan aktiivisesti unohtanut?
Entä mitkä asiat vain siksi, että niitä ei tarvitse muistaa?

Muistan lapsen sinisilmäisyyden minussa
karisseen pois jo varhain
mutta silti halusin uskoa
äidinrakkauteen, hyvän voittoon
ydinperheen pyhään idylliin

Niin se ei kuitenkaan mennyt
oikeassa elämässä:
lapsi itkee huoneensa nurkassa
peläten aikuisten satuttavan toisiaan
muutenkin kuin sanallisesti

Huudot kaikuvat
sanoja, joita pieni ei haluaisi kuulla
ilkeällä äänensävyllä
joskus hajoaa lasia
ja lapsi peittää korvansa käsillään
ettei kuulisi, ettei tietäisi
etteivät tietyt unelmat koskaan toteudu

Jos äiti ensin sanoo rakastavansa
sitten vihaavansa
ja myöhemmin nauraa, itkee
mesoaa, uhkailee, hellii
ruokkii, tukistaa, hemmottelee
mitä pitäisi uskoa?
jos sama kaava toistuu muidenkin perheenjäsenten kanssa
jos äidinrakkauden konsepti on käytännössä tuollainen
kenessä on vika?
Lapsessa, joka ei tiedä, miten ajatella?
Aikuisessa, joka ei ole aikuinen?

On mahdotonta saada varmuutta joistakin muistoista
joissa läsnä on vain kaksi henkilöä:
äiti ja minä
onko äiti todella voinut tehdä niin
vai olenko nähnyt unta?
Ei, haluaisin ajatella
ei äiti ole voinut olla niin ilkeä
ei hän tekisi niin omalle lapselleen
mutta oikeasti minä tiedän
että niin on todella voinut tapahtua

Äiti painaa lasta lattiaan ja sähisee korvaan
Ole nyt hiljaa, etteivät isä ja veli kuule
miten tuhma tyttö sinä olet

(Älä itke ääneen
vaikka sinua on loukattu
älä anna käytöksesi paljastaa ulkopuolisille
ettei meidän perhettä oikeasti ole
että idylli on vain kulissia
muillahan kaikki on hyvin 
emmekä me saa olla yhtään huonompia)

Lapsi itkee äänetöntä itkua
pimeän huoneen lattialla
ei muista enää, mistä riita alkoi
muistaa vain äidin irvistävät kasvot
sen, että pitää olla hiljaa
etteivät isä ja veli suutu äidille
kastelee maton kyynelillä ja räällä
Barbiet katselevat hyllyiltä suurine silmineen

Lapsen mieli on nerokas systeemi
pahoja asioita ei pohdita ylettömästi
parhaat asiat jäävät mieleen parhaiten 
moni trauma jäänee syntymättä
ikävät tapahtumat otetaan käsittelyyn vasta myöhemmin
ehkä murrosiän jälkeen
kun on alkanut kutsua äitiä etunimeltä
ja jo jonkin aikaa tiennyt, ettei vain meillä
vaan niin monilla muillakin

Olin aina äidin puolella
en halunnut kuulla kenenkään sanovan hänestä pahaa
en koskaan haukkunut häntä muille perheenjäsenille
äiti ja minä, me olimme tiimi
äidiltä sain leluja paljon useammin kuin isältä
äiti vei syömään ja ostoksille
äiti takasi meille materiaalisen onnen ja yltäkylläisyyden
luuli kai, raukka, että rakkautta voi ostaa rahalla

En kuitenkaan koskaan halunnut olla äidin tyttö
vaan isin tyttö 
isä oli vakaa ja reilu
vaikken aina häntä saanutkaan pyöritettyä
pikkusormeni ympäri
isän kanssa tutustuin maailmaan, luontoon
isä osasi aina vastata kysymyksiini
eikä koskaan hermostunut uteliaisuudesta
vain harvoin isä suuttui turhaan
eikä vihaistakaan isää tarvinnut pelätä

Lapsena minä olin vahva
olin reipas, itsenäinen 
ehkä hieman pikkuvanhakin
opin käsittelemään äitiä
keksin, että hän tokenee, jos esitän pelkääväni häntä hysteerisesti

Oikeasti pelkäsin eniten sitä, että joku aikuisista satuttaa toista

Minä en koske äitiin
sanoi isä kerran silmät suurina
kyyneleistä kiiltävinä
mennessäni itkien riidan väliin
äidin huutaessa hysteerisenä
käyden melkein isän kimppuun

Joskus pukuhuoneesta hajosi pöytä
se oli joulukuuta
joulujuhlien vastainen yö
äiti oli tullut kotiin sairaalasta 
tutkimuksista

Lapsi herää alakerrasta kuuluviin ääniin
riitelyä
isä huutaa veljeä apuun
kuopuskin kiipeää vikkelästi alas parveltaan 
hiipii alas portaita peloissaan
näkee äidin, joka ei ole äiti 
vaan pikemminkin hirviö
hyökkäilee isän kimppuun
kuin seonnut eläin
sen suu sanoo kamalia asioita
sammaltavalla äänellä
lapsi seisoo ovensuussa
isä ja veli pitelevät äitiä, jotta se rauhoittuisi

Minulla on eniten valtaa äitiin
ja taito käsitellä häntä parhaiten
siksi talutan hänet yläkertaan
peittelen sänkyyn
käsken lempeästi rauhoittumaan
vaadin pysymään sängyssä
hiivin hiljaa ulos makuuhuoneesta ja suljen oven

Yritän kovasti ymmärtää
epäilen, että äiti on saanut lääkäreiltä jotakin lääkettä
joka on tehnyt hänestä niin omituisen
silmät seisovat päässä
hän on kuin joku vieras ihminen

Alakerrassa istun veljen kanssa keskustelemassa
ensimmäistä kertaa elämässäni
vakavasti
veli tunnustaa lyöneensä äitiä joskus
monestikin
Ei väkivalta ole koskaan ratkaisu, minä sanon rauhallisesti
veli pudistaa päätään
sanoo: Onpas; joskus ei ole vaihtoehtoja

Menen nukkumaan ja seuraavana aamuna koulun kanssa joulukirkkoon
kuin mitään ei olisi tapahtunut

Måndagsbarn, det är jag

Ihan kuin tämä biisi kertoisi minusta. Hämmentävää.

Och imorgon är det måndag igen.

Sosiaalisuuden varjopuolista

Sain tänä viikonloppuna erinomaisen muistutuksen siitä, miten hyvä on välillä viettää aikaa muidenkin ihmisten kuin vain kaikkein rakkaimpien ystäviensä seurassa. Silloin saattaa toki kaivata heitä, mutta se lienee aivan terve tunne. Kun on joskus erossa niistä tärkeimmistä, oppii arvostamaan heitä yhä enemmän. Ja jos ikävöi, tietää tuntevansa. Erilaisessa porukassa tai uudempien tuttavuuksien kanssa liikkuessaan saa myös hyvän tilaisuuden tarkkailla itseään uudesta näkökulmasta; millainen olen minkäkinlaisessa seurassa? Mikä minussa on sellaista, mistä toiset yleensä pitävät, ja mikä taas minussa saattaa ärsyttää?

Tiedostan, että yksi kovin ristiriitainen asia minussa on sosiaalisuuteni. Se on toisaalta yksi suurimmista vahvuuksistani, mutta toisaalta sillä on myös kääntöpuolensa. Sosiaalisuuteni on joskus melkeinpä läkähdyttävää. Haluan viettää mahdollisimman paljon aikaa niiden kanssa, joista välitän. Nautin, kun saan ja voin tehdä hauskoja asioita hyvällä porukalla tai ihan vain kaksin jonkun tärkeän kanssa. Erityisen sosiaalisina kausina en oikein edes osaa olla yksin - eikä minua voi väittää mitenkään erityisen hyvin omissa oloissani viihtyväksi epäsosiaalisimpinakaan kausinani. Joskus tuntuu siltä, että olisi helpompaa olla erakompi ja huomaamattomampi; mutta toisaalta, jos olisin pala tapettia, jota kukaan ei inhoaisi, herättäisinkö kenessäkään suurempia tunteita toiseenkaan suuntaan?

Havaitsen juuri nyt sosiaalisuuden kääntöpuolella vaanivat varjot varsin hyvin; tämä havainto tekee melkein fyysisesti kipeää. Vien paljon tilaa, nauran kovaan ääneen, flirttailen tarkoituksella tai aivan huomaamattani, teen jotkut mustasukkaisiksi ja saan toiset ärsyyntymään minuun. Varastan toisten huomion monessa tilanteessa, ja useimmiten nautin saadessani olla keskipisteenä. Vieraammassa seurassa olen melko hiljainen sivustaseuraaja; miksei se voisi olla luonteva olemukseni myös tuttujen kanssa? Miksen voisi olla hiljaisempi, kauniimpi, fiksumpi, pidetympi, hillitympi, ihanampi, nokkelampi ja vaikka mitä muuta?

Juuri tällä hetkellä tuntuu, että kaikki on vain pelkkää kääntöpuolta ja varjoa. Kaikki ne asiat, joista olen yleensä ylpeä itsessäni, tuntuvat menettävän merkityksensä. Olen inhottavan tietoinen omista vioistani (jälleen kerran), ja vaikka viikonloppu on ollut todella mukava, nyt kyllä hieman hajotuttaa.

The Lyrics

Pienellä Kissalla oli idea kauniista ja kryptisestä blogitekstistä, analyyttisia ajatuksia ja kupillinen kahvia. Ja eräät upeat lyriikat. Kävi kuitenkin niin, että nuo sanat ja niihin liittyvä musiikki vyöryivät Kissan yli ja saivat kofeiinin kohisemaan hulluuden lailla hänen suonissaan. Suunnitelmat katosivat, punainen lanka meni solmuun ja analysointi alkoi tuntua mahdottomalta. Jäljelle jäivät vain tuo teksti ja sen herättämät tunteet, joita ei niin vain voinutkaan jaotella järjellä. Niinpä Kissa käpertyi pieneksi kehrääväksi keräksi kauneuden jalkojen juureen ja lakkasi ajattelemasta. Hetkeksi.

Ajatusvirtaa kääntöpuolista ja mustavalkoisuudesta

Joka asialla taitaa olla kääntöpuolensa. Samoin kuin omissa oloissaan viihtymisen kääntöpuolella voi piileskellä yksinäisyys, sosiaalisuuden toinen puoli voi olla se, että herättää liikaa huomiota, vie liikaa tilaa ja astuu huomaamattaan (tai joskus tarkoituksellakin) toisten varpaille. Enkä nyt tarkoita sitä, että olisi vain mustavalkoisesti hyvyys ja sen toisella puolella pahuus, ettei kääntöpuolten välillä olisi mitään. Päinvastoin; harmaan sävyjä on niin paljon, että niitä on turha edes yrittää laskea.

Voisi oikeastaan olla aika helppoa ja mukavaa ajatella asioita vain yhdestä näkökulmasta, sillä on hieman turhauttavaa pyrkiä aina ymmärtämään kaikkea edes jollakin tavalla. Joskus sitä haluaisi vain heittää rukkaset tiskiin ja todeta, että EI, en nyt jaksa ajatella tai ymmärtää. Kun eivät monet muutkaan ajattele kääntöpuolia ja asioiden eri kantteja, miksi minunkaan pitäisi?

Useimmiten olen toki varsin tyytyväinen kykyyni nähdä ja ymmärtää. Mutta joskus kaikki vain tuntuu kovin monimutkaiselta.

Without Permission

"I just don't know how you could go without permission"

Olen tehnyt paljon asioita ilman lupaa. Oikeastaan olen koko ikäni ollut jotekin sisimmässäni sitä mieltä, että jos tuntee säännöt, niitä voi joskus vähän rikkoa. Ja olen aina ollut hyvä puhumaan ihmisiä ympäri; tai ehken hyvä, vaan pikemminkin hyvin taitava. Ja olen aina ollut kärsimätön ja halunnut kaiken heti.

Mutta kaikkea ei voi saada.

On oikeastaan aika kummallista, että olen toisaalta varsin pessimistinen - jos asiat menevät juuri niin kuin toivoisin, minun voi olla vaikea uskoa niiden olevan totta. Toisaalta taas huomaan varsin usein, että asiat ovat todella menneet toiveideni mukaisesti, oikeasti.

Silti aina välillä saa muistutuksen siitä, ettei kaikkea ole tarkoituskaan saada. Jotkut asiat vain sulkevat toisensa pois. Voi miten vaikea sitä on joskus hyväksyä!

"every moment brings me down when you're not around"

The National - Without Permission

Kuplista ja avoimuudesta

Joskus olen niin kammottavan epävarma kaikesta, etten uskaltaisi mennä edes tuttujen ihmisten joukkoon; etenkään, jos toiset ovat jo yhdessä jossakin ja minun pitäisi mennä heidän luokseen yksin. Tärisen jännityksestä, maalailen mörköjä seinille ja sydämeni hakkaa. Mitä jos kukaan ei haluakaan viettää aikaa kanssani? Mitä jos en olekaan tervetullut? Mitä jos toiset eivät ole huomaavinaankaan minua?

Yritän kuitenkin niellä pelkoni ja saada tunteeni hallintaan. Puen ylleni kaikkein pehmeimmän kuplani, sen jossa olen ystävällinen ja hyväntuulinen. Kuuntelen samaa kappaletta uudestaan ja uudestaan. Soitan ovikelloa käsi vapisten, mutta piilotan sisimpäni huolellisesti. Alan avata kuortani vasta silloin, kun joku katsoo minua silmiin vilpittömästi hymyillen ja kysyy, miksen liittynyt seuraan jo aikaisemmin. Alan vähitellen huomata, että ne tärkeimmät oikeasti viihtyvät seurassani, tänäänkin.

Kuplani tulee vähitellen tarpeettomaksi, ja päästän siitä irti. Oloni on normalisoitunut sen verran, että pystyn kohtaamaan etäisempiäkin ihmisiä ilman erityisiä turvatoimia; pidän vain huolen siitä, etten päästä heitä liian lähelle.

Ilta on hauska, ja sen päätteeksi minulla on monen tunnin syvällinen keskustelu erään tärkeän kanssa. Varsin henkilökohtaiset aiheet pitävät huolen siitä, että olen ikään kuin vereslihalla koko keskustelun ajan. Välillä pohdin, pitäisikö minun kuitenkin vetäytyä takaisin kuoreeni ja olla laittamatta itseäni likoon näin suuressa määrin; pitäisikö minun avautua vähemmän. En kuitenkaan tee niin. Tiedän, että vaikka sisimpänsä suojeleminen on monesti elintärkeää, joissakin tilanteissa avoimuus on kaikki. Ja tiedänhän minä senkin, että tärkeimmät eivät käytä avoimuuttani aseena tai loukkaa minua tahallaan. Eiväthän he muuten olisi niitä tärkeimpiä.

haluaisin osata maalata tämän maiseman

haluaisin osata maalata tämän maiseman
surullisesta orastavan onnelliseksi muuttuneen mielen
monitahoisen musiikin, joka leijuu hiljaa tajuntaani
tunteiden sekamelskasta hengästyneen sydämeni
kaikkein tärkeimmät, ne jotka ovat tulleet kuin osaksi minua
sinut, sinut ja sinut

Homo sapiens

Kuten olen monesti aiemminkin todennut tässä blogissa, elämässäni on monia todella ihania ihmisiä, ja olen heistä äärettömän onnellinen. Heidän lisäkseen tuttavapiiriini kuuluu valtava määrä eri tavoin hyviä ja jopa erinomaisia tyyppejä. Monesti minusta kuitenkin tuntuu siltä, että ihmiset ovat yleisesti ottaen välinpitämättömiä, itsekeskeisiä idiootteja, joiden tyhmyys on kuin pohjaton kaivo. Toisaalta taas ihminen on älykäs ja monin tavoin kätevä eläinlaji, ja monet lajin edustajat pystyvät vaikka mihin; yksi onnistuu kasvattamaan onnellisia ja tasapainoisia lapsia, toinen ansaitsee Nobelin rauhanpalkinnon, joku kolmas taas maalaa upean taulun.

Rakastan ja arvostan läheisiäni aivan valtavasti, ja tarpeen vaatiessa puolustaisin heitä epäröimättä kaikin mahdollisin keinoin; sanoin, kynsin ja hampain. Vaikka tyhmät ihmiset saavat hermoni kiristymään enkä jaksa ymmärtää heidän idioottimaisia tekojaan, rakkailleni annan typerämmätkin tekemiset anteeksi suhteellisen helposti. Pyrin aina ottamaan toiset huomioon, en kävele keskellä pyöräkaistaa ja olen kohtelias tienkysyjille, mutta jos joku tuntematon lähestyy minua esimerkiksi baarissa, saatan olla hänelle todella tyly. Vieraita ihmisiä kohtaan tuntemastani suuresta varautuneisuudesta huolimatta saatan joskus tuntea aitoa empatiaa ja sympatiaa aivan yllättävissä tilanteissa ja jopa täysin tuntemattomia ihmisiä kohtaan. Vaikka ärsyynnyn metelöivistä lapsista, toisia huomioon ottamattomista mummoista tai liian tuttavallisista humalikoista kovin helposti, saatan joskus liikuttua melkein kyyneliin asti uteliaan lapsen tai yksinäisen vanhuksen näkemisestä.

Kuvittelenko vain, vai onko minulla melko ristiriitainen asenne toisia ihmisiä kohtaan?

The Light

I have these memories of you
they take me back
to things we've done together
places we've been to
discussions we've had
music we've listened to
happenings we've laughed at

the memories remind me
of how the light inside me
has caught fire and grown
and oh how I hope
that it will stay lit forever
and we'll never have to forget each other

Musiikkimeemi

Nanna haastoi minut meemiin:

"Tämän syksyn parhaat biisit, jotka saavat olla joko täysin tuoreita tai mahdollisesti vanhempia tapauksia. Postaa siis lista näistä viidestä tämän hetken lempparilaulusta blogiisi ja haasta sitten viisi muuta bloggaajaa samaan!"

Soittolistallani on pyörinyt tänä syksynä paljon sellaista musiikkia, joka on minulle melko uutta muttei muuten mitenkään erityisen tuoretta, ja tämä näkyy myös listallani. Viiden kappaleen valitseminen oli varsin hankalaa; vaihtoehtoja olisi niin hirmuisesti!

Olen kuunnellut lähiaikoina monia levyjä, joista pidän valtavasti sekä kokonaisuuksina että yksittäisten biisien osalta mutta joiden kappaleiden nimiä en vielä oikein muista. Ne eivät siis valitettavasti päässeet vaihtoehtojen joukkoon, vaikka ehkä tämänhetkisiä lemppareitani sisältävätkin. Toisaalta tämä on tietenkin ihan hyväkin asia; olipahan hieman vähemmän liikaa kandidaatteja. ;) (Tähän pieni välihuomautus: Kun tutustun johonkin uuteen levyyn, saatan kuunnella sen todella moneen kertaan, ennen kuin tutustun kappaleiden nimiin, luen lyriikoita tai muuta vastaavaa.)

Kaikki listaamani biisit liittyvät läheisesti tänä syksynä tapahtuneisiin asioihin; yhdistän ne mielessäni tunteisiin, tunnetiloihin ja ajatuksiin, jotka ovat olleet pinnalla tässä lähiaikoina.

The National - Ada

Kaunis, kaunis kappale, jota voi kuunnella aina vain uudestaan, eikä se silti kulu tai muutu tylsäksi. Sopivan kryptiset lyriikat, joita voi yrittää analysoida pienessä päässään.

Faith No More - A Small Victory

Edustaa osastoa ei-niin-uutta-mutta-aina-yhtä-erinomaista. Soi päässäni juuri tällä hetkellä.

The Knife - Silent Shout

Aivan uusi tuttavuus, joka kuulostaa raikkaalta, viehättävältä ja hypnoottiselta. Tätä voisi tanssia vaikka koko yön!

Mogwai - Folk Death 95

Tämä biisi on levyltä, joka on täynnä helmiä. Olen kuunnellut tätä nimenomaista yksilöä todella paljon tänä syksynä, ja rakastun kerta kerralta enemmän. Etenkin siihen kohtaan, jossa bassot lisääntyvät ja koko kappale kasvaa aivan uuteen ulottuvuuteen. <3

CSS - Music Is My Hot Hot Sex

Saa aina minut hyvälle tuulelle ja tanssijalkani vipattamaan hilpeän sekopäisellä meiningillään.

Haastan tähän meemiin Sihteerin, Pupun ja Norsun! Ja kaikki muutkin ovat toki tervetulleita ottamaan haasteen vastaan. :)

Ilo

Olen hyvällä tuulella. Kävelin aamulla kaupungilla höyryävän kuuma take away -kahvi mukanani ja ihanaa musiikkia kuulokkeissa. Peilasin itseäni näyteikkunasta ja olin harvinaisen tyytyväinen näkemääni. Muistelin eilisiltaa ja tunsin, kuinka ilo ja kofeiini virtasivat kohisten kehossani. Olen väsynyt mutta energinen, ja kokonaisuudessaan olotilani on oikeastaan melko lähellä sitä, josta kerron eräässä vanhassa blogitekstissäni.

Laulattaa ja hymyilyttää, koska maailma on valtavan kaunis ja minulla on kovin paljon ihania ihmisiä ympärilläni. Juuri nyt en jaksa kantaa maailmantuskaa tai murehtia pahemmin muutenkaan. Haluan vain leijua tässä kuplassa ja nauttia. Purr.

Ps. Tätä oloa on näköjään ollut viime aikoina laajemminkin liikkeellä. :)

Treasure

oh I've been so lucky
I've found diamonds on the road
now they're my dearest in the world
the ones I've learned to love
and I'm trying hard not to lose them
the sparkling lights of my nights

Right now I'm all right

Kylläpä olo voi yhtäkkiä tuntua keveältä ja eheältä. Etenkin kun muistaa varsin elävästi, miten hajalla oli vielä edellisen blogimerkinnän aikoihin. Aivan kuin baarin hämystä olisi löytynyt vastauksia sellaisiinkin kysymyksiin, joita en olisi osannut esittää.

Onneksi osaamme puhua.

How does it feel?

Aina silloin tällöin saa opetuksen ja muistutuksen siitä, miksei yleensä luota; jos luottaa, voi polttaa sormensa tai särkeä sydämensä. Luottamuksen arvoinenkin ihminen voi satuttaa, ja todennäköisesti silloin sitten sattuukin aivan helvetisti - etenkin jos on tällainen yliherkkä yksilö. Ymmärrän kyllä, ettei ole mahdollista elää elämäänsä saamatta joskus näpeilleen, mutta miksi joskus tapahtuu asioita, jotka hajottavat aivan totaalisesti? Olisiko parempi, jos vain kovettaisi sydämensä ja opettelisi olemaan tuntematta liikaa? Kuinka paljon kyynisyyttä ja pessimismiä olisi sopiva määrä? Entä tarvitaanko niiden vastapainoksi ollenkaan sinisilmäisyyttä?

Sanoin juuri vähän aikaa sitten sitten eräälle tärkeälle henkilölle, että vaikka olen joskus todella rikki jostakin, onnelliset hetkeni ovat kuitenkin aina voimakkaampia kuin pahinkaan vitutus tai hajoaminen. Enää en ole aivan varma siitä, onko se sittenkään noin.

One of the questions on the road is do I ever find a way home

Aurinko paistaa. Olen nukkunut pitkät yöunet; väsynyttä, raskasta, unetonta unta. Olisi liioiteltua ja kliseistä sanoa, että olo olisi kuin uudestisyntyneellä, mutta kyllä tässä jotakin aika hyvää on havaittavissa. Olo on toki edelleen sekainen ja mieli jälleen jotenkin kummallisen haikea, mutta kaikkialla ympärilläni näyttäisi olevan valoa.

Juon kahvia ja kuuntelen olotilaani sopivaa musiikkia. Ainakin hetken ajan olen taas sovussa itseni kanssa. Hieman heilahtanutta harmoniaa tai jotakin?

Olen onnellinen siitä, että aloitin tämän blogin kirjoittamisen alkuvuodesta. Tajusin juuri, että olen oikeasti tavoittanut jotakin sellaista, mistä vain haaveilin blogin perustamista suunnitellessani: minä kirjoitan taas! Vaikka blogimerkintöjen väli saattaa joskus venähtää pitkäksikin, olen löytänyt kirjoittamiseen kipinän ja rohkeuden, jotka joskus pelkäsin kadottaneeni lopullisesti.

Ja kirjoitusaiheita on kyllä riittänyt. Tämä kesä on ollut täynnä tapahtumia, muutoksia ja tunteita. En oikein vieläkään suostu hyväksymään sitä, että on jo syyskuu, ei enää kesä. Lisää polttoainetta krooniselle haikeudelleni mutta toisaalta ehkä myös kirjoittamiselle!

Minusta tuntuu siltä, että olen ehkä vähän eksynyt. Juuri tällä hetkellä luotan kuitenkin siihen, että kun vain annan ajan kulua enkä käytä energiaani sen vastustamiseen tai menneen muisteluun, saatan löytää kotiin.

Valheellinen tyven

Viimekertaiset kyyneleet ovat kuivuneet, ja niiden jättämä suola on pesty pois silmistä. Olen pinnalta tyyni, mutta sisälläni kuhisee: jännitys, ikävä, haikeus, pelko, onni, häpeä ja kourallinen odottavia, kihelmöiviä tunteita sekoittuvat toisiinsa ja piirtävät kuvia mieleeni. Olen vaikea, tilaavievä otus. Miksen vain voisi osata luottaa? Miksen voi uskoa mitään tai mihinkään ilman pitäviä todisteita ja toistuvaa vakuuttelua? Uudet kyyneleet tulevat varmasti ennemmin tai myöhemmin; on niin paljon asioita, jotka tuntuvat.

Kyyneleet

Itkettää. Kaikki paha, kaikki surullinen, kaikki kaunis, kaikki tuntuva. Moni asia tuntuu turhalta. Ajatukseni ovat sekavia, ne vaeltavat ja virtaavat, enkä minä saa niitä kiinni. Sisälläni on kipua, haikeutta, surua ja rakkautta; olen pakahtua kerta toisensa jälkeen. Tunteet liikkuvat lävitseni, ihoani pitkin, sisälläni ja ympärilläni. En osaa analysoida enkä päättää, en tiedä mitä haluan tai mitä minun pitäisi tehdä. Kaipaan kauneutta ja rakkautta, pelkään pimeän sävyjä. Toisaalta mikään ei ole yksinkertaista, mutta toisaalta monet asiat ovat varmasti yksinkertaisempia kuin miltä ne minusta tuntuvat. Jospa vain voisi saada jostakin vastauksia.

Kauneutta ei voi vangita, mutta silti sitä yrittää; toivoo, että onnistuisi luomaan jotakin pysyvää. Tavoittelee aurinkoa uudestaan ja uudestaan. Avaa sielunsa ja sisimpänsä, yrittää uskoa ja luottaa edes johonkin.

Just trust your instincts, baby!

Olen huomannut, että jos vain luotan intuitiooni, asiat menevät yleensä melko hyvin. Mutta välillä vaistoni ja tunteeni johdattavat minua teille, jotka eivät ehkä ole niitä helpoimpia tai tavanomaisimpia. Nyt minua pelottaa. Mitä jos asiat räjähtävätkin jonakin päivinä käsiini vain siksi, että olen luottanut intuitiooni liikaa? Tai mitä jos joskus tulkitsen sitä väärin? Yritän samaan aikaan järkeillä, analysoida, kuunnella vaistojani ja seurata tunteitani. Ei ole helppoa, ei. Pääparkani taitaa kohta sanoa sopimuksensa irti. No eipä ihme; ei minun kanssani taida olla kovin helppo elää.

I know I dreamed about you

Melankolia yrittää jälleen iskeä. Sen mukana meinaa tulla ahdistus. Pieni piikikäs risu kiemurtelee päässäni ja tunkee mieleeni ankeita ajatuksia. Tuntuu siltä, että toistan itseäni kaikessa. Olen tylsä kuin joku hiton vuorovesi. Ensin olen vähän aikaa iloinen, sitten taas itsesäälinen ja typerä. Jos jokin asia kaihertaa mieltäni, haluan pakkomielteenomaisesti saada sen selvitettyä. Usein se onnistuu mutta monesti jää myös onnistumatta, ja kyselemisen, vastausten analysoinnin, uusien kysymysten ja vastauksista ahdistumisen kierre on valmis. Osaan tarvittaessa pohtia itseäni ja ongelmiani hyvinkin eri näkökulmista, mutta joskus siitäkään ei ole mitään hyötyä. Päinvastoin, menen vain enemmän pyörälle päästäni ja alan toivoa, että voisin nukkua muutaman päivän ja herätä sitten valovoimaisena ja ihanana ihmisenä, jonka suosiosta kaikki tärkeät kisailisivat. Ja ja ja...

Tästä tekstistä saa varmaankin helposti sellaisen kuvan, että olen melko syvällä maassa juuri nyt. Niin ei kuitenkaan ole. Olen yllättävänkin tyyni, sellaisella kylmän lakonisella tavalla. Ikään kuin olisi nähnyt ihania unia ja herännyt sitten tajuamaan, että niin taas, eipä ollut totta sekään. Ikään kuin kaikki merkityksellinen, kaunis ja erityinen minussa ja elämässäni olisi vain unta. Ikään kuin todellisuus olisi tällaista harmaata massaa. Kuraa.

Oikeastaan voisi yhtä hyvin poistaa kaiken juuri kirjoittamansa tekstin ja mennä vain nukkumaan. I'm way too self-conscious to write anything proper now. Mutta enpä poista, kiusallanikaan. Hah. Tai ehkä vain ihan sama.

A little note

Huomasin juuri, että olen tähän mennessä kirjoittanut blogiini parillisen määrän tekstejä joka kuukausi. Miten ihanan symmetristä! Saa nähdä, miten tässä kuussa käy.

Purr.

Perfection

Olen aina ollut perfektionisti, mutta vaihtelevassa määrin. On kausia, joina inhoan epätäydellisyyttäni ja teen kasapäin hyviä päätöksiä. Aina voisi tehdä jotakin paremmin ja olla huolellisempi jossakin. Mutta useimmiten tunnen olevani jonkin sortin alisuoriutuja ja osittain alistunut siihen; mitkään onnistumiset eivät riitä, mikään hyvä ei ole tarpeeksi eikä mitään koskaan tule olemaan riittävästi. En ikinä ole täysin tyytyväinen itseeni enkä ehkä ikinä tule olemaankaan.

Olin kirjoittaa tähän, että pahimmat ahdistuskohtaukseni liittyvät yleensä riittämättömyyden tunteeseen. Se ei kuitenkaan olisi pitänyt täysin paikkaansa; todellisuudessa kun ahdistuksista tuskallisimmat ovat aina jotenkin johdettavissa siihen, etten ole tarpeeksi jotakin. Tarpeeksi hyvä, kaunis, suosittu, ihana, rakastettu, ahkera... Mitä vain milloinkin keksin.

On uskomatonta, että on kuitenkin ihmisiä, joille minä riitän. Sen käsittäminen ja muistaminen vain on äärettömän vaikeaa! Ja vaikka minulla olisi hyvä päivä ja tasapainoinen olo, jokin pieni vastoinkäyminen saattaa kääntää oloni ylösalaisin. Saatan tulkita jonkun tärkeän ihmisen käytöstä aivan väärin, jos jokin olemattoman vähäpätöinen asia saa minut epäilemään, että hän ei halua olla seurassani. Muutun mielessäni tapetiksi ja pölyhiukkasiksi, sulkeudun kuplaani ja haluan leijua pois. Joskus suorastaan säikähdän huomatessani, miten paljon huomiota haluan niiltä, joilla on merkitystä. Jos yllätän itseni matelemasta toisen edessä huomiota kerjäämässä, tunnen itseinhon noustavan päätään ja virtaavan suonissani kuin jokin myrkky. Haluaisin läimäyttää itseäni, potkaista itseni liikkeelle ja ylös mudasta.

Vaikken koskaan ole ollut oikeasti itsetuhoinen, joskus pahoina ahdistushetkinä silmilleni hyökkää lievästi tuhoisa visio. Jos satuttaisin itseäni oikeasti, siivittäisikö se minut parempiin suorituksiin? Saisinko hävitettyä laiskuuden itsestäni, jos pamauttaisin käteni täydellä vauhdilla päin kiviaitaa? Voisiko kivusta olla apua?

Pääni on pahin viholliseni ja samalla äärettömän tärkeä osa minua. Voisin olla paljon pahemminkin sekaisin, mutta - hah - enpä olekaan! En ole hullu, en yksinäinen, en vihattu enkä tyhmä. Olen suurimman osan ajasta varsin tasapainoinen vaikkakin yliherkkä ja äärimmäisen tunteellinen. En ole täydellinen mutten silti haluaisi olla kukaan muu kuin minä - vaikka teenkin asioista aivan liian vaikeita, aivan liian typeristä syistä ja aivan liian usein.

Feelingoverload

Rikki, rikki, rikki. Samaan aikaan järjettömän onnellinen ja aivan hajalla. Onko aivan tervettä välittää monesta ihmisestä niin paljon, että päässä humisee ja sydämessä muljahtelee?

Vaje ja ylimäärä

Sosiaalinen viikonloppu täynnä puuhaa. Valtava kirjoitusinto mutta aikaa naputella vain muutama rivi. Hämärtyvä kesäilta, univelka ja energianpaljous. Pakahtumisen tunne helpottaa hieman, kun saan hetken omaa rauhaa ja pääsen kirjoittamaan. Tässä hetkessä ei ole mitään suorastaan täydellistä, mutta juuri nyt vajeet ja ylimäärät tuntuvat olevan sopusoinnussa. Suupieleni kaartuvat hienoiseen hymyyn.

Viikonpäivistä jaloin?

Tajusin tässä taannoin, etten enää inhoa maanantaipäiviä yhtä paljon kuin ennen. Aiemmin olin sitä mieltä, että kun viikonloppu päättyy ja uusi seitsemän päivän jakso alkaa, viikko on huonoimmillaan. Tämä ajatusmaailma kävi ilmi sunnuntai-iltojen ahdistuksestani ja "I Hate Mondays" -leimasta otsassani (omasta vinkkelistäni nähtynä siis). Yhtäkkiä olenkin sitten sitä mieltä, että maanantait ovat oikeastaan ihan kivoja, koska koko viikko on silloin vielä edessä eikä mitään ole vielä ehtinyt kulua hukkaan.

Hukkaan kuluminen (tai heittäminen tai joutuminen) on yksi kamalimmista asioista maailmassani. Inhoan ruuan, vaatteiden tai minkä tahansa kelvollisen materiaalin hukkaan heittämistä. Kammoan ajan kulumista. Ruoskin itseäni henkisesti, jos kadotan jonkin objektin.

Ja tämän kieron ajatuskulun päätteeksi voimme tulla siihen tulokseen, että koska rakastan niin paljon viikonloppuja, olen alkanut pitää myös maanantaista. WTF?

Hauskaa viikonloppua!

Naamameemi

Nanna haastoi minut meemiin. Jos saisin valita kenen tahansa kasvot, kenen valitsisin? Päädyin Scarlett Johanssoniin, koska hän on aivan valtavan kaunis. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja muita kliseisiä sanontoja.






Haastan tähän meemiin Pupun, Norsun ja Sihteerin!

Ähh!

Olisi niin paljon sanottavaa, mutta ajatuksia ei saa purettua kirjalliseen muotoon. Pää tuntuu raskaalta kaikesta analysoinnista, mutta mieli on yllättävänkin kevyt. Ajan kuluminen meinaa kuitenkin ahdistaa, jälleen. Opinkohan koskaan käyttämään ja käsittelemään aikaa järkevästi? Tälläkin hetkellä valvon tietokoneen ääressä, vaikka minun pitäisi jo nukkua. Käytän enemmän aikaa muiden blogien lukemiseen kuin omani kirjoittamiseen. Juttelen mieluummin ystävien kanssa kuin teen koulutehtäviä. Sotken, enkä jaksa siivota. Haahuilen ja haaveilen.

Nyt taidan mennä nukkumaan.

Musiikista

Musiikista on vaikea kirjoittaa viljelemättä kliseitä. Tuntuu siltä, että kaikki on sanottu jo moneen kertaan aiemmin. Toisaalta kuitenkin minun tunteeni ovat minun eivätkä kenenkään muun; vaikka jollakulla olisi samantyyppinen musiikkimaku kuin minulla, hänellä ei kuitenkaan voine olla tismalleen samanlaisia tunteita musiikkia kohtaan. Emmeköhän me ole tässä(kin) asiassa aika yksilöllisiä.

Musiikki on minulle elintärkeä elementti. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, en voisi elää ilman sitä. Hyvä musiikki menee ikään kuin suoraan sieluuni ja vaikuttaa sieltä käsin olotilaani. Voin halutessani vahvistaa tai lieventää tunteitani tietynlaista musiikkia kuuntelemalla. Voin keskustella musiikista vaikka tuntikausia. Voin vajota kuuntelemaan musiikkia niin, etten kiinnitä juurikaan huomiota ulkomaailmaan. Musiikkikuplassa on useimmiten aika hyvä olla.

Tänään eristäydyin muusta porukasta ensin onnellisia, sitten haikeita tunteita herättäviin säveliin. Tunsin oloni turvalliseksi, vaikka tuuli huojutti bussiamme ja käytävän toisella puolella istunut tyttö puhui ärsyttäviä. Juuri nyt kuuntelen musiikkia, joka tuntuu sopivan tunnelmalliselta muttei kuitenkaan ole suorastaan sydäntäraastavaa. Olen musiikkiaddikti ja varsin onnellinen siitä!

Kummastus

Onpas minulla nyt aktiivinen bloginkirjoitusvaihe. No, se ei haittaa.

Tänään olen hyvällä mielellä mutta toisaalta kuitenkin vähän yliherkässä tilassa. Jos joku sanoisi minulle jotakin todella kaunista, alkaisin taatusti heti parkua. Kaipaan valtavasti huomiota niiltä, jotka ovat tärkeitä, ja olen totaalisesti huomioimatta niitä, joilla ei ole merkitystä. Maailma on kaunis, ja minä yritän oppia hyväksymään sen, että joku voi pitää minusta tällaisena kuin olen. Ja ilmeisesti niitä joitakuita on useampiakin. Hämmentävää!

Mutta voi kuinka välitänkään teistä! <3

Melankolian syvempi vaihe

Tänään se melankolia iski sitten ihan tosissaan. On haikean harmaa olo. Tekee mieli kirjoittaa, mutta loistavat ideat pysyttelevät kaukana ulottumattomissani. Haluaisin käpertyä jonkun läheisen ihmisen viereen torkkumaan vuorokaudeksi. Tai kiivetä uuninpankolle piiloon todelliselta maailmalta. Ehkä tämä johtuu vain velkaisesta unitilistä.

Melancholy Baby

Minulla on vähän hassu olo. Olen toisaalta varsin hyväntuulinen enkä ole saanut pahoja ahdistuskohtauksia aikoihin. Toisaalta taas tuntuu siltä, kuin melankolia olisi saamassa minut valtaansa. Taistelen sitä vastaan tietoisesti ja tiedostamatta: teen mukavia asioita, vietän aikaani hyvässä seurassa tai nautin yksinolosta, välillä jopa otan itseäni niskasta kiinni ja hoidan jonkin rästiin jääneen asian pois päiväjärjestyksestä. Jos ahdistun jostakin, kurjat ajatukset eivät jämähdä päähäni pyörimään, vaan saan jotenkin tungettua ne taka-alalle.

Mutta kuitenkin, olen altis melankolialle.

Tai ehkä haluan vain nyt kieriskellä vähän aikaa harmaudessa ja kirjoittaa siitä.

Kiltteyden kirot

Olen jo joskus aiemmin suunnitellut kirjoittavani jotakin kiltteydestä ja sen kääntöpuolista, mutta lopullisen inspiraation tälle tekstille sain Tarina norsusta -blogista.

Tunnustan kärsiväni jonkinasteisesta kiltin tytön syndroomasta. Kuten aiemmista kirjoituksistani on ehkä käynyt ilmi, en pysty kehumaan itseäni ilman tunnontuskia. En myöskään osaa olla sopivan itsekäs esimerkiksi silloin, jos minulle tarjotaan ylimääräisiä töitä, joita en todellakaan ehtisi tehdä. Jos teen melkein minkä tahansa päätöksen vain omaa itseäni ajatellen, tunnen itseni pahaksi ihmiseksi. Aina löytyy jotakin, mitä olisi pitänyt ottaa paremmin huomioon. Hieman kieroa! Sillä eikö hyvä ihminen kuitenkin ole sellainen, joka kohtelee itseään reilusti ja on sinut itsensä kanssa eli siis osaa aina harkita tapauskohtaisesti, paljonko itsekkyyttä on sopiva määrä missäkin tilanteessa?

Kiltin tytön rooli on myös siitä hankala, että se jää todella sitkeästi päälle ja vaikuttaa valtavan moneen asiaan. Olen erittäin tyytyväinen siihen, että olen aina ollut kovapäinen ja -ääninen enkä siis sikäli mikään kiltin tytön perikuva. Vaikka minut on kasvatettu kiltiksi tytöksi, joka tekee osansa kotitöistä ja suostuu aina auttamaan toisia omasta tilanteestaan riippumatta, olen aina osannut luistaa töistä tarvittaessa tai vaikka vain huutaa vastaan, jos siltä tuntuu. Kiltteys tuntuu nytkin hieman liian monella tavalla, eli jos olisin ollut kiltimpi lapsi, olisin varmasti nyt vielä paljon nykyistä ahdistuneempi. Olen ikään kuin säilyttänyt aina ympärilläni sen verran omaa tilaa, että vaikka hermoromahdus olisikin ollut lähellä, en kuitenkaan koskaan ole jäänyt sortuvien seinien sisälle niin pahasti, että ne olisivat todella musertaneet minut. Täytynee yrittää tehdä töitä sen eteen, että tuo oma tilani kehittyisi vielä suuremmaksi.

Tästä aiheesta riittäisi kyllä aineksia syvällisempäänkin pohdintaan, joten taidan palata asiaan myöhemmin. Kirjoitin tämän tekstin puoliunessa ja tajunnanvirtatyyliin; pahoittelen siis, jos sen oikoluvussa on hieman puutteita. Yritän nyt kuitenkin harjoitella tervettä itsekkyyttä ja muistaa, että minulla olisi oikeus tehdä blogissani vaikka mitä kirotusvihreitä, eikä sitä tarvitsisi pyydellä keneltäkään anteeksi. :)

Hello Kitty Kat

Näen nykyään kissoja milloin missäkin lähes aina, kun olen ulkona. Yksi kurkistaa uteliaana pensaan alta, toinen vaanii heinikossa saalista ja kolmas kulkee ohitseni polleana kuin maailmanomistaja. Joku seurallinen yksilö saattaa jopa tulla tekemään tuttavuutta kanssani ja kerjäämään silityksiä. En voi olla samastumatta niiden itsenäisyyteen, itsepäisyyteen ja hellyydenkipeyteen. Hassuja otuksia!

13.5.2004

en saisi olla liian ylpeä
ja pelätä epäonnistumista kuin hulluutta
ei ole terveellistä leijailla niin omissa maailmoissaan
ettei kestä oikean elämän ikävämpiä puolia

jos haluan tulla paremmaksi ihmiseksi
toisin kuin olen kuvitellut, ratkaisu ei ole täydellisyydessä
vaan siinä, että oppii hyväksymään pieniä puutteita
rakastamaan jopa epäsymmetristä
jos vain sen ytimessä on enemmän hyvää kuin pahaa

täytyy kai vain yrittää aina uudestaan
ja opetella suhtautumaan nöyrän optimistisesti asioihin
joihin ei itse voi vaikuttaa

Aamuhavaintoja

Junan ikkunasta on hauska katsella ihmisiä. Ne kulkevat ohi huomaamatta, että niitä tarkkaillaan.

Tyttö, joka haluaisi olla kuin Cameron Diaz mutta onnistuu näyttämään vain ylimeikatulta trendiblondilta. Bisnesmies, joka puhuu pöyhkeän näköisenä handsfreelaitteeseensa ja kulkee retein askelin, puvuntakki auki, vatsakumpuaan peittelemättä. Viimeisen päälle trendikkäästi pukeutunut nuorimies, joka näyttää pesunkestävältä nörtiltä naamioitumisyrityksestään huolimatta. Laaja täti, joka on arvioinut kokonsa hieman väärin ja pukeutunut niin suureen kaapuun, että se peittäisi vaikka pienen auton. Räväkän näköinen nuori nainen, jonka asukokonaisuus hilpeine väreineen erottuu massasta. Merkkilaukkua kantava rouva, jota katsoessa tulee mieleen ilmaus "arvokkaasti vanheneva".

Ja ikkunasta heijastun minä uteliaine silmineni.

Something sweet

If you love a girl, remember to surprise her with a plate of brownies every now and then. <3

Sunnuntain sumu

Ulkona sataa ja on tasaisen harmaata. Olisi kovin helppoa vajota sunnuntaisynkkyyteen ja nähdä asioista vain niiden kurjemmat puolet. Onneksi viikonloppu oli kuitenkin niin ihana, että mieleni on tällä hetkellä melko valoisa. Väsymyksen ja kofeiinin yliannostuksen vinkeä yhdistelmä sihisee silmissä ja humisee päässä, mutta aurinko on yhä olemassa. Ja illalla on luvassa jääkiekon katsomista rakkaan ihmisen kainalossa. Asiat siis ovat tasaisen mukavasti juuri nyt, eikä minua ahdista kuin vain vähän silloin, jos oikein lietson itseäni ajattelemalla kaikkea, mitä Pitäisi. Taidan siis laittaa aivoni pois päältä loppuillaksi..

Or do I?

Ehkä olen vain kuvitellut olevani lahjakas. Ehkä parhaatkaan tekstini eivät koskaan ole olleet mitenkään ihmeellisiä. Ehkä olen vain tyhmä ja sokea. Ja ällöttävän huomiomionkipeäkin vielä. Blääh.

I just feel like writing

Tuntuu hassulta. Pää kolisee tyhjää ja kuhisee ajatuksia. Olo on tyynen levoton. Vähän samanlainen fiilis kuin silloin, jos on todella väsynyt mutta kärsii levottomista jaloista.

Kirjoitusvimma kutittelee mieltäni, mutta selkeä aihe puuttuu. Tekisi mieli analysoida jotakin henkilökohtaista, mutta anonymiteetin neuroottinen vaaliminen menee muun edelle. Oikeastaan mielessäni on hyvinkin selkeitä kuvia tietyistä asioista, ja ne kuvat tahtovat muuttua sanoiksi. En kuitenkaan löydä oikeita sanoja.

Jos luottaisin itseeni enemmän ja jossittelisin vähemmän, ehkä sanatkin tottelisivat minua sulavammin? Vaikka toisaalta, eivätpä sanat ole pettäneet minua oikeastaan koskaan. Olen nyt vain ruosteessa.

Tämä blogi on yritys herättää henkiin jotakin vanhaa ja rakasta: minun ja sanojeni yhteistyö. Haluan olla taas se runotyttö ja verbaaliakrobaatti, joka joskus olin - silloin joskus, kun vielä luotin kykyihini. Nyt voisin olla parempi kuin koskaan: älyllisempi, kypsempi, analyyttisempi.. Vaikka mitä. Jos vain osaisin.

Mitä oikeastaan olenkaan hukannut? Lahjakkuuteni, rohkeuteni vai ihan vain itseni?

Laulu rakastamisen vaikeudesta

Elämässäni on useita ihania ihmisiä, joita rakastan tavalla tai toisella. On niin monta eri tapaa rakastaa ja välittää, ettei tällainen normaalimaailmaan liian herkkä otus aina pysy aivan perillä kaikista eri tunteiden muodoista. Etenkään noista positiivisista. Välillä välitän niin, että sydäntä raastaa ja päässä humisee. Rakastan niin, että itkettää. Kaipaan kuin hullu, vaikka kaipauksen kohde olisikin verrattain lähellä. Olen niin täynnä tunnetta, että tunnen pakahtuvani.

Taidan olla elossa.

Aika

Aika ja sen kuluminen aiheuttavat minulle jatkuvasti ongelmia. Aikaa tuntuu aina olevan liian vähän, ja se tuppaa kulumaan liian nopeasti. Toivon harva se päivä, että vuorokausi olisi edes hieman pidempi. Tuntuu niin typerältä jättää kivoja asioita tekemättä vain sen takia, ettei aika riitä. Olisi hauska harrastaa vaikka mitä, mutta kun viikossa ei ole tarpeeksi tunteja. Töitä voisi tehdä enemmänkin, jos ylimääräistä aikaa olisi, ja etenkin opiskeluun on kamalan vaikea löytää riittävästi aikaa. Ja joskus ehkä haluaisi ihan vaan olla ja möllöttää tekemättä mitään, mutta milloin sitä ehtisi?

Pahinta ajan kulumisessa on tietenkin se, että elämä sisältää vain rajallisen määrän aikaa. Mikään ei ole ikuista, ja se jos mikä tuntuu todella ahdistavalta. Kaikki me kuolemme pian, kuten Jarkko Martikainen laulaa. Byääh!

Viestinvolinaa

Onko normaalia ahdistua, jos täytyy avata tietokone illalla sitä varten, että voi hoitaa jonkin asian internetissä? Tai siitä, jos odottaa työaiheista viestiä sähköpostiinsa? Tai jos joskus pelkkä tekstiviesti tai yllättävä puhelu tuntuu ahdistavalta? Onko normaalia haluta joskus olla aivan rauhassa ja hautautua suojaan koko tietoyhteiskunnalta?

Toisaalta käytän mielelläni nettiä enkä pelkää sen eksyttävän minua sokkeloihinsa. Tekstiviestit ja sähköpostit ovat mielestäni käteviä viestintätapoja, joita ilman en oikeastaan voisi elää. Mutta joskus vain ahdistun niin, etten halua ajatellakaan sähköpostin avaamista. Aivan kuin pelkäisin, että luvassa olisi pelkästään kritiikkiä, huonoja uutisia tai muuten vain lisää ahdistusta. Toisaalta taas pelkään virtuaaliyksinäisyyttä: etten saa uusia viestejä keneltäkään, yllättäviä yhteydenottoja kaukaisemmilta kavereilta tai vastauksia lähettämiini viesteihin. Haluan olla suosittu ja tavoiteltu, mutta toisaalta haluan piiloutua kaninkoloon. Mikä sekopäinen maukuja!

Pieni kunnianosoitus suosikkibloggaajilleni

Olen eräiden mielenkiintoisten blogien vakilukija. Vaikken tuntisi kirjoittajaa muuten kuin virtuaalimaailmassa, eläydyn hänen tunteisiinsa tekstejä lukiessani, iloitsen hänen onnistumisistaan ja huolestun, kun hän voi pahoin tai murehtii. Näille suosikkiblogeilleni on yhteistä se, että niiden kirjoittajat todella osaavat kirjoittaa: heidän herkkiä, raivokkaita, henkilökohtaisia, verbaaliakrobaattisia, tylyjä tai välillä aivan arkipäiväisiäkin tekstejään on mielenkiintoista, avartavaa, hauskaa ja itkettävää lukea. Kunpa oma blogini pystyisi samaan, tai edes sinnepäin!

Harso

tummuus, hiljaisuus
minun päätäni silittää
kummalliseen rauhaan
tuudittaa

kauas sulkeudun
maailmaltani katoan
pahuudelle käännän
selkäni

vain viimeinen kyynel
ihollani vielä
viipyilee

Therapy?

Kävinpä sitten ensimmäistä kertaa elämässäni terapiassa. Aluksi olin aivan hämmentynyt, kun terapeutti pyysi minua kuvailemaan ongelmiani. En meinannut saada sanaa suustani ja kiemurtelin tuolissani kuin mikäkin pikkutyttö, jolta kysellään liian vaikeita. Vähitellen sain kuitenkin kerrottua jotakin ympäripyöreää ahdistuksestani ja peloistani, ja kun terapeutti sitten osasi esittää varsin osuvia tarkentavia kysymyksiä, istunto lähti ihan mukavasti käyntiin. Odotan seuraavaa kertaa positiivisin mielin!

Terapeutti neuvoi minua tarkastelemaan niitä asioita, joita sanon itselleni surkeuskohtauksen yllättäessä. Minkälaisia ne ovat? (Kurjia ilkeyksiä, joita en sanoisi kenellekään muulle kuin itselleni.) Onko niillä ehkä jokin todellinen tarkoitus? (Kenties. Ehkä ne yrittävät tehdä minusta paremman ihmisen. Huonolla menestyksellä kylläkin.) Voisinko neuvotella itseni kanssa ja yrittää kohdella itseäni hieman lempeämmin? (Jaa-a?)

Unettoman tajunnanvirtaa

Minä en saa unta. Pyöriskelin sängyssä pää täynnä ahdistavia ajatuksia, joten päätin nousta ylös, ennen kuin tilanne pahenisi entisestään. Tulin tietokoneelle, tein vähän töitä, juttelin ystävän kanssa, kävin tekemässä itselleni pari voileipää ja mussutin ne blogeja lueskellen. Oloni on tällä hetkellä omituisen levollinen, mutta kyseessä lienee vain se kuuluisa tyyni ennen myrskyä. Pelkään, että jos menen takaisin sänkyyn mutten edelleenkään saa unta, ahdistukseni kasvaa moninkertaiseksi. Koska olen jo muutaman viikon ajan hajoillut siitä, etten ehdi kirjoittaa blogiini koskaan, korjaan sen asian nyt. Moni muu asia odottaa vielä korjaamista pääni sisällä...

Viikonloppu oli hassu ja ihana: sopivassa suhteessa juhlia, keskusteluja, läheisyyttä, rentoilua ja ahkerointia. Vasta sunnuntai-iltana päätäni alkoi pakottaa pahan kerran: olen järjestänyt itselleni aivan liikaa tekemistä ensi viikolle, joten jotta olisin nyt jotenkin realistisessa tahdissa kaikkien suorittamista odottavien tehtävien kanssa, minun olisi pitänyt tehdä aivan liikaa töitä viikonloppuna. Ja jättää juhliminen ja löysäily kokonaan väliin - eli viettää todella kurjat pari päivää. Toisaalta toinen vaihtoehto (joka siis näyttää tällä hetkeltä vääjäämättömästi lähestyvältä mustalta pilveltä) on se, että viikkoni alkaa todella ikävissä, väsyneissä, stressaantuneissa, kiireisissä ja masentuneissa merkeissä. En pysty ymmärtämään, miksi tein tämän itselleni jälleen kerran. Miksen osaa sanoa "ei" töille? Miksi jätän kouluasiani aina hävettävän viime tippaan?

Tämän kirjoittaminen helpottaa hieman oloani, kuten myös tieto siitä, että olen oikeasti ollut aika ahkera viikonloppuna, tai siis ainakin sunnuntaina. Tuskaani lievensivät hieman myös eräiden blogien lukeminen ja tiettyjen rakkaiden ihmisten lempeät sanat. Mutta silti rinnassani on kliseisen kuuloinen mutta todellisen tuntuinen möykky.

Eikä vieläkään ole tullut tietoa siitä, milloin pääsen terapiaan.

Ahdistaa.

Minä

Yritän tässä tekstissä kertoa jotakin Pienestä Kissasta.

Minun on joskus hyvin vaikea puhua itsestäni, mikä on oikeastaan aika yllättävää, koska olen muuten varsin puhelias yksilö. Saatan mennä aivan lukkoon, jos minun pitäisi avautua jostakin todella henkilökohtaisesta. Itse asiassa tästä aiheesta kirjoittaminenkin on yllättävän vaikeaa!

Vaikka olen hyvin sosiaalinen ja minulla on laaja ystävä- ja tuttavapiiri, vain lähimmät ihmiseni tuntevat minut todella. Ulospäin saatan vaikuttaa vahvalta, tasapainoiselta ja itsevarmalta, mutta pinnan alla piileskelee pieni, epävarma kissanpentu, joka kaipaa koko ajan valtavasti huomiota ja etsii hyväksyntää. Toisaalta olen kunnianhimoinen ja tavoittelen täydellisyyttä, toisaalta olen varsin laiska ja joskus suorastaan saamaton. Olen ylikriittinen ja -analyyttinen oman itseni suhteen enkä koskaan kelpaa itselleni täysin. Alitajunnassani siis piileskelee aina se nerokas ajatus, ettei kukaan muukaan taida kelpuuttaa minua.

Olen herkkä, ja joissakin suhteissa aivan yliherkkä. Pelkään hyvin usein pahinta Murphyn laki -tyyliin, minkä vuoksi elämässäni on aivan liikaa pelkoja. Mitä jos jollekin läheisistäni tapahtuu jotain, mitä jos joudun itse onnettomuuteen, mitä jos maailma tuhoutuu... Stressaan ja ahdistun helposti, ja oikein huonona päivänä voin kantaa huolta melkein mistä tahansa.

Kun kuvailen itseäni, keskityn näköjään lähes pelkästään ei-niin-mairitteleviin seikkoihin. Älykkyyden, luovuuden, huumorintajuisuuden ja monet muut paremmat ominaisuudet käsittelen yhdessä tai korkeintaan muutamassa lauseessa, koska niistä puhuminen tuntuu minusta kehuskelulta, ja kuten olen lapsena oppinut, itsekehu on paha asia.

Lapsuudesta voisi muuten kirjoittaa kokonaisen blogitekstin tai useammankin... Mutta jääköön se nyt vielä toistaiseksi.

Volinaa

Alun kirjoitushuuman jälkeen minusta on tullut todella itsekriittinen bloggaaja, mikä on ihan typerää. Olen aloittanut ties kuinka monta tekstiä mutta jättänyt ne julkaisematta; joku niistä on mielestäni liian tylsä, joku liian henkilökohtainen, joku muuten vain huono. Ikään kuin minulla ei olisi mitään kiinnostavaa sanottavaa. Joku on kuitenkin jo sanonut samat asiat paljon paremmin omassa blogissaan. Ei kai minun elämässäni voi tapahtua mitään kirjoittamisen arvoista? Ja vaikka minulla olisikin neurooseja tai traumoja tai pelkoja, ne ovat pieniä verrattuna monen muun ongelmiin, eli minun pitäisi olla tyytyväinen elämääni ja vaieta, kuten kiltin tytön kuuluukin.

Tämänhän piti olla keino opetella uskaltamaan eikä vain yksi uusi tapa ottaa paineita ja arvostella tekemisiään. Äh. Yritän siis nyt parantaa tapani. Julkaisen tämän ja palaan heti muokkaamaan noita luonnosasteelle jääneitä tekstejä. *ottaa itseään niskasta kiinni*

Lumi

Tämä talvi on ollut heikko. Se ei ole jaksanut pakastaa kunnolla, vaan lumet ovat tulleet ja menneet. Talvi ei ole osannut päättää, ketä miellyttää. Se on soutanut ja huovannut edestakaisin järvellä, joka on puoliksi sula mutta puoliksi jäässä.

Olen ahdistunut lumettomuudesta ja pimeydestä. Olen nukkunut enemmän kuin koskaan, pitkään ja sikeästi. Olen toivonut, että saisin vaipua talviunille ja lakata ajattelemasta.

Mutta nyt sataa lunta. Ihanaa, valkoista lunta suurina hiutaleina. Ja minä tunnen taas eläväni. Voin taas hetken aikaa olla onnellinen ja huoleton, unohtaa ilmastonmuutoksen ja muut kurjat mieltäni painavat asiat. Voin lähteä tarpomaan lumiseen metsään ja hukata huoleni hankeen.

Muuri

Lapsena olin monin tavoin vahva ja rohkea. Nykyään pelkään vaikka mitä. Jopa kirjoittamista.

Pienenä toiveammateistani tärkein oli aina kirjailija. Sepitin tarinoita mielessäni, piirsin niihin kuvia, suunnittelin kirjankansia ja takakansitekstejä... Opin varhain kirjoittamaan ja hyödynsin tuota taitoa monin tavoin. Koulussa suhtauduin kirjoitustehtäviin intohimoisesti ja olin aina luokan parhaita ainekirjoittajia. Vapaa-ajallani kirjoitin runoja, novelleja ja päiväkirjaa, päiväkirjaa, päiväkirjaa. Purin siihen usein pahaa oloani, mutta välillä kirjoittaminen oli myös tapa tehdä onnellisuudesta konkreettista (tai ainakin hieman konkreettisempaa).

Mutta. Muutama vuosi sitten lakkasin uskomasta kirjoitustaitoihini. Aloin tuntea olevani surkea, mitäänsanomaton, lahjaton, mielikuvitukseton ja keskinkertainen. Lapsena olisin vain sisuuntunut moisista tunteista ja kirjoittanut lisää. Aikuinen minä kuitenkin pelkäsi, alistui ja alkoi rakentaa muuria. Mitä korkeammaksi se nousi, sitä vähemmän uskoin itseeni ja uskalsin kirjoittaa. Ennen olin ilmoittanut yhdeksi mieliharrastuksistani kirjoittamisen, mutta yhtäkkiä tajusin, etten kirjoittanut enää juuri mitään muuta kuin sähköpostia ja pakollisia koulutehtäviä – jos niitäkään. Muurini oli kohonnut vaikuttaviin korkeuksiin, ja minä katselin sen juurelta ylöspäin alistuneena ja onnettomana. Noin korkealle olisi mahdotonta kiivetä!

Nyt olen päättänyt, että olen kärsinyt tuosta kurjasta muurista aivan riittävästi. Aion lakata hakkaamasta päätäni siihen ja takomasta sitä nyrkeilläni. Haluan hajottaa sen pieniksi murusiksi tai kiivetä sen harjalle; aion voittaa tämän typerän taistelun itseäni vastaan.

Tämän blogin kirjoittamisesta lienee ainakin hieman ellei jopa paljon hyötyä projektilleni. Lopultakin teen jotakin konkreettista enkä pelkästään murehdi, pohdi ja analysoi itseäni aivan läkähdyksiin; yritän tosissani löytää ratkaisun ongelmaani. Tekisi mieli kehua itseään tästä aloituksesta, mutta turvallisempi vaihtoehto lienee kuitenkin pyydellä anteeksi tekstin tylsyyttä ja sitä, että melkein syyllistyi itsekehuun.

Askel

Olen vihdoin viimein rohkaistunut tekemään jotakin, mitä olen jo pitkään pyöritellyt mielessäni: olen varannut itselleni ajan terapiaan.

Ajanvarauksen yhteydessä juttelin hetken ystävällisen mutta hieman höpsähtäneen oloisen terapeutin kanssa. Hän esitti minulle hienovaraisesti erilaisia kysymyksiä, joiden tarkoituksena oli mitä todennäköisimmin selvittää, kuinka paha tilanteeni on. Olisin varmasti saanut ajan nopeastikin, jos olisin valehdellut olevani itsetuhoinen tai edes pamautellut rehellisesti tiskiin erilaisia faktoja itsestäni ja lapsuudestani. Tyypilliseen tapaani valitsin kuitenkin vähättelylinjan: "Ei mulla mitään hätää ole, ajattelin nyt vaan, että kun on monia pieniä asioita, joista voisi olla hyvä keskustella jonkun kanssa, mutta siis ei tässä mitään, ei kiirettä"... Ja päädyin jonottamaan vapaata aikaa.

Miksi minusta aina tuntuu siltä, etteivät ongelmani ole riittävän suuria? Miksi en millään meinannut uskaltaa varata aikaa terapiaan; pelkäsinkö, ettei ajatuksiani ja ahdistustani otettaisi todesta? Eikö kuitenkin ole parempi pyrkiä hoitamaan tilanne kuntoon silloin, kun asiat ovat suurin piirtein hallinnassa, kuin odottaa totaalista hajoamista?