Laulu rakastamisen vaikeudesta

Elämässäni on useita ihania ihmisiä, joita rakastan tavalla tai toisella. On niin monta eri tapaa rakastaa ja välittää, ettei tällainen normaalimaailmaan liian herkkä otus aina pysy aivan perillä kaikista eri tunteiden muodoista. Etenkään noista positiivisista. Välillä välitän niin, että sydäntä raastaa ja päässä humisee. Rakastan niin, että itkettää. Kaipaan kuin hullu, vaikka kaipauksen kohde olisikin verrattain lähellä. Olen niin täynnä tunnetta, että tunnen pakahtuvani.

Taidan olla elossa.

Aika

Aika ja sen kuluminen aiheuttavat minulle jatkuvasti ongelmia. Aikaa tuntuu aina olevan liian vähän, ja se tuppaa kulumaan liian nopeasti. Toivon harva se päivä, että vuorokausi olisi edes hieman pidempi. Tuntuu niin typerältä jättää kivoja asioita tekemättä vain sen takia, ettei aika riitä. Olisi hauska harrastaa vaikka mitä, mutta kun viikossa ei ole tarpeeksi tunteja. Töitä voisi tehdä enemmänkin, jos ylimääräistä aikaa olisi, ja etenkin opiskeluun on kamalan vaikea löytää riittävästi aikaa. Ja joskus ehkä haluaisi ihan vaan olla ja möllöttää tekemättä mitään, mutta milloin sitä ehtisi?

Pahinta ajan kulumisessa on tietenkin se, että elämä sisältää vain rajallisen määrän aikaa. Mikään ei ole ikuista, ja se jos mikä tuntuu todella ahdistavalta. Kaikki me kuolemme pian, kuten Jarkko Martikainen laulaa. Byääh!

Viestinvolinaa

Onko normaalia ahdistua, jos täytyy avata tietokone illalla sitä varten, että voi hoitaa jonkin asian internetissä? Tai siitä, jos odottaa työaiheista viestiä sähköpostiinsa? Tai jos joskus pelkkä tekstiviesti tai yllättävä puhelu tuntuu ahdistavalta? Onko normaalia haluta joskus olla aivan rauhassa ja hautautua suojaan koko tietoyhteiskunnalta?

Toisaalta käytän mielelläni nettiä enkä pelkää sen eksyttävän minua sokkeloihinsa. Tekstiviestit ja sähköpostit ovat mielestäni käteviä viestintätapoja, joita ilman en oikeastaan voisi elää. Mutta joskus vain ahdistun niin, etten halua ajatellakaan sähköpostin avaamista. Aivan kuin pelkäisin, että luvassa olisi pelkästään kritiikkiä, huonoja uutisia tai muuten vain lisää ahdistusta. Toisaalta taas pelkään virtuaaliyksinäisyyttä: etten saa uusia viestejä keneltäkään, yllättäviä yhteydenottoja kaukaisemmilta kavereilta tai vastauksia lähettämiini viesteihin. Haluan olla suosittu ja tavoiteltu, mutta toisaalta haluan piiloutua kaninkoloon. Mikä sekopäinen maukuja!

Pieni kunnianosoitus suosikkibloggaajilleni

Olen eräiden mielenkiintoisten blogien vakilukija. Vaikken tuntisi kirjoittajaa muuten kuin virtuaalimaailmassa, eläydyn hänen tunteisiinsa tekstejä lukiessani, iloitsen hänen onnistumisistaan ja huolestun, kun hän voi pahoin tai murehtii. Näille suosikkiblogeilleni on yhteistä se, että niiden kirjoittajat todella osaavat kirjoittaa: heidän herkkiä, raivokkaita, henkilökohtaisia, verbaaliakrobaattisia, tylyjä tai välillä aivan arkipäiväisiäkin tekstejään on mielenkiintoista, avartavaa, hauskaa ja itkettävää lukea. Kunpa oma blogini pystyisi samaan, tai edes sinnepäin!