Miss Piggy Shouldn't Eat

voisinpa ommella suuni suppuun, etten söisi
se kai korjaisi toisenkin vian, ja oppisin vaikenemaan
niin kuin se hyvä nainen

tahdon eroon mukavuudenhalusta ja muista
haluan olla irti ja itsenäinen
ja kapea kuin se kaunein

Kauneuskriisi

Eräs ystävä totesi minulle viikonloppuna baarissa, että "vaikka sä et ole parhaannäköinen nainen täällä, tykkään susta silti". Ja koska on tyypillistä minua kiinnittää huomio juuri siihen negatiivissävytteiseen asiasisältöön ja ignoroida kaikki positiivisempi, olen nyt hieman ulkonäkökriisissä. En siis onnistu iloitsemaan siitä, että tuo kyseinen henkilö pitää minusta, vaan keskityn murehtimaan sitä, jos hän pitää minua rumana.

(Todellisuudessa minua kyllä naurattaa hieman tuo humalaisen suora lausahdus, etenkin kun sen pointti oli varmaankin ihan muualla kuin ulkonäössäni. Mutta minkäs sille mahtaa, jos toinen ei valitse sanojaan niin huolella kuin mitä pitäisi, kun puhuu tällaiselle vammapäälle!!1)

Olen tehnyt vuosikausia töitä itseni kanssa, jotta alkaisin luottaa siihen, että olen oikeastaan ihan hyvännäköinen. Aina välillä itsevarmuuteni kuitenkin notkahtelee tässä asiassa (mikä nyt toki lienee aivan normaalia). Välillä tilanne on ollut melko hyväkin, mutta nyt epäilyttää. Ehkei minun pitäisikään uskoa ihmisiä, jotka kehuvat ulkonäköäni. Ehkä onkin epärealistista haihattelua olla (ajoittain) tyytyväinen peilikuvaansa. Ehkä olenkin oikeasti mitäänsanomattoman näköinen tai suorastaan susiruma!

Ok, tiedostan kyllä, etten liene mikään kedon rumin rikkaruoho. Mutta pitäisiköhän kuitenkin laittaa paperipussi päähän. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Pohjakosketus

jos lakkaisin olemasta, tämä häpeä ei ehkä enää tuntuisi
muuttuisin atomeiksi, eikä ajatuksistani olisi enempää riesaa
jos ottaisin veitsen ja viiltäisin, se ehkä leikkaisi tämän pahan pois
irrottaisi sen minusta mutta veisi toisaalta mukanaan puoli sieluani
koska tämä kipu on minua ja minussa; minä olen yhtä tuskaa

Heinäkuinen hetki

vadelmantuoksuinen kesäilta
kävelen pitkin hevosten polkua
enkä pelkää mitään

Shiver

the cloud has a perfect silver lining
and below it, I'm breathless, weightless, out of words

A Breath

three seconds or twenty-nine years, I have no idea
how long it lasted, or what happened
in the world around us, and now
it's even harder to ignore you than before

Maanantai

Kun Pieni Kissa kulkee maanantaiaamuna kadulla tympääntyneen ja sulkeutuneen näköisenä, turkki takussa ja kädet taskussa, hän ei odota saavansa huomiota osakseen. Päinvastoin, hän ehkä jopa toivoo olevansa näkymätön. Siksi tuntuu kahta kummallisemmalta, kun hän tajuaa raksapojan avoimen ihailevan katseen. Se on melkein hävyttömän suora ja samaan aikaan jopa syyllisen oloinen, ikään kuin ei olisi ollut tarkoitus, että tuijotuksen kohde sattuu nostamaan silmänsä kadusta ja huomaamaan.

Yksi syy siihen, että Pieni Kissa tallustaa tänään niin ajatuksissaan ja syvällä omissa maailmoissaan, ovat viime öiden unet. Tietäisipä, mitä ne yrittävät sanoa, vai yrittävätkö mitään. Todentuntuiset uniseikkailut vaikuttavat paitsi aamun fiiliksiin, myös muuhun valve-elämään. Kissa toteaa, että tätä aihetta täytyy ehkä hieman pohtia, ennen kuin siitä voi kirjoittaa tarkemmin. Ja ehkä täytyy myös päästä pois sieltä unimaailmasta ja herätä ihan tähän tavalliseen elämään, jossa fysiikan lait pätevät ja ihmiset käyttäytyvät edes jokseenkin rationaalisesti, ainakin joskus.

Sunken Dreams

I wrote down the lines, weighed carefully
to capture the feel, the thoughts, the flowing dreams
but now I'm afraid; what if the words fail me

weary, I wonder why'd you care, why'd I need
your affection, attention, ambiguous eyes
right now you mustn't see, I mustn't talk

Uni

näen unta rakkaudesta
jonka viisaus on niin suurta
että viat ja vajavaisuudet ovat
itsestään selviä täydellisyyden osia
kaikki on otettu huomioon, ja silti
sävyt ovat syvemmät kuin milloinkaan
haikeus, kuin kylmät väreet selkäpiissä
lämmin iho ja ikuinen sähkö välillämme
kauneus, kuin savunharmaa myrsky
musta vesi ja aamun valkoinen valo
ja me kietoudumme yhteen
ja rakkaus täyttää kaiken minussa
ja se on niin pakahduttavaa
etten voi kuin hengittää
hänen tahtiinsa

Ihmisärsytyspaatosta

Ottaa päähän:

1) Epäkohteliaat ihmiset. Kuinka vaikeaa on sanoa kiitos, anteeksi tai ole hyvä?

2) Ihmiset, jotka ovat tiellä eivätkä väistä. Pitääkö siihen bussin käytävälle parkkeerata ja onko pakko kävellä rinnakkain keskellä kevyenliikenteenväylää?

3) Ilkeät ihmiset. Jos ei pidä jostakusta, eikö voi vain ignoroida tätä, vai onko todella pakko vittuilla?

4) Ihmiset, jotka ovat kiinnostuneita vain omasta navastaan. Olisiko täysin mahdotonta suoda joskus ajatuksia jollekin muullekin aiheelle?

5) Kaksinaamaiset ihmiset. Miksei voi sanoa päin naamaa, jos kerran selän takana voi?

6) Pahanhajuiset ihmiset. Eikö vain voisi mennä sinne suihkuun ja pestä ne vaatteet ja ehkä jopa ostaa deodorantin?

7) Kapeakatseiset ihmiset. Eivätkö he vain pysty ymmärtämään erilaisuutta, vai mikä ihme heitä vaivaa?

Huoh.

Tyhjä ja uneton

Juuri nyt ei oikein suju. En osaa lomailla rennosti enkä palata arkeen. En kaipaa seuraa mutten halua olla yksinkään. En osaa olla tyytyväinen elämäni joka hetkeen mutten tiedä paremmastakaan. En halua ajan kuluvan enkä osaa mennä virran mukana. En saa unta enkä jaksaisi valvoakaan. En ole masentunut tai pahasti päästäni sekaisin mutta tiedostan kivuliaan hyvin, missä suhteissa olen hieman viallinen. En halua valittaa mutten osaa muutakaan.

Olen vain tyhjä, tyhjä, tyhjä.

Anteeksi?

Miksi joskus iskee niin järkyttävän epävarma olo, että sen tuntee ihan fyysisestikin? Kurkkua kuristaa hieman, rintakehällä tuntuu pieni paino ja vatsassa kiertelee pelottavia perhosia. Aivan kuin olisi tehnyt jonkin virheen ja pelkäisi siitä aiheutuvaa kritiikkiä. Ahdistaa ja kiukuttaa, fyysinen läheisyys alkaa pelottaa ja jalat ovat levottomat. Eihän siinä mitään, jos oikeasti olisi mokannut ja aiheuttanut ikävyyksiä, mutta mitä järkeä tässä on, jos epävarmuuteen ei ole mitään syytä? Ärh.

Pitäisikö tässä nyt alkaa pyydellä maailmalta anteeksi olemassaoloaan, kaivautua maakuoppaan ja pysyä siellä? Vai olisiko ehkä parempi nostaa kuono kohti taivasta, sanoa että PAH ja päättää olla kuuntelematta mitään typeriä päänsisäisiä ankeuttajaääniä?

Gloom

Jopas on harmaa olo, vaikkei siihen taida edes olla mitään
oikeaa syytä.

---

kevät ei tiedä, miten päin olisi
auringonpaiste vaihtuu lumisateeksi nopeammin
kuin päivä iltapäiväksi

olen apea kuin takatalven aamu
olen kuin kevät; en osaa olla

Vapaa perjantai

Ah. Löysin juuri monta kiinnostavaa blogia, joita haluaisin lukea tarkemminkin. Kunpa olisi vielä siihen riittävästi aikaakin! Jos pärjäisin vähemmillä unilla, saisin vuorokauteen pari tuntia lisää ja voisin käyttää ne johonkin viihdyttävään ja kehittävään harrastukseen, kuten lukemiseen. Mutta ei, olen toivoton unikeko sikäli, että tarvitsen aina vähintään sen kahdeksan tuntia nukkumista, jotta olen täysin toimintakuntoinen päiväsaikaan.

Tänään olen onneksi vapaalla, enkä edes ole hankkinut tälle päivälle tuhatta erilaista puuhaa ja aktiviteettiä. Ehdin istuskella kaikessa rauhassa koneen ääressä ja surffailla blogista toiseen. Luen tekstin sieltä ja toisen täältä tehden samalla mielessäni muistilistaa niistä blogeista, jotka haluan joskus lukea aivan alusta asti. Lisäksi päässäni pyörii sen seitsemän uutta kirjoitusideaa.

Valitettavasti huomaan taas kaiken rajallisuuden ja totean, että kohta on kuitenkin jo kiire, taas.

Reflection

I wonder if they know I love them so.

Kraah!

Ihan sekava olo.

Toisaalta minulla on monia syitä olla iloinen, mutta toisaalta olen taas kerran tehnyt sen, minkä osaan parhaiten: järjestänyt itselleni järkyttävän kiireisen viikon. Ja vaikka minun nyt sitten pitäisi raataa koko ajan (rangaistukseksi siitä, että olen antanut asioiden kasautua, ja koska hyvät ihmiset ovat ahkeria), innostun ties mistä sijaistoiminnasta, esimerkiksi lukemisesta, kirjoittamisesta, siivoamisesta (!) ja erinäisten hyllyjen järjestelemisestä. Olenpas taas huono ihminen.

Mutta toisaalta, valoisat päivät ja lumisade ja ihanat ihmissuhteet ja liikuntainto ja jopa työ- ja opiskelumotivaatio ajavat minut hihittelyn partaalle. Tai ainakin virnistelemään tässä itsekseni.

Kaksijakoisuus

Tiedän, että hän on vaikea ja omapäinen, mutta hän on erityinen. Olen nähnyt hänestä puolia, joita harva muu on nähnyt, ja puhunut hänen kanssaan asioista, joista muut eivät tiedä mitään. Haluan törmätä häneen sattumalta, mennä hänen luokseen ja keittää hänelle kahvia, haluan tavata hänet illanvietossa ja huomata hänen viihtyvän seurassani. Haluan kävellä hänen kanssaan öisessä kaupungissa ja luottaa siihen, että hän suojelee minua tarvittaessa, mitä tahansa satunkin pelkäämään. Tahdon tanssia läpi yön ja kohdata hänen katseensa värivalojen ja pimeän sekamelskassa; haluan olla tanssilattian prinsessa, joka valvoo kauniina aamuun asti.

Toisaalla on kuitenkin toinen omapäinen otus, jonka olen tuntenut jo kauan ja joka on kiinteä osa elämääni. Hänen kanssaan haluan rämpiä pitkin metsäpolkuja ja istua lammen rannalla kuuntelemassa hiljaisuutta, haluan matkustaa maailman ääriin ja käpertyä hänen kylkeensä illan tullen. Haluan jumaloida häntä ja tuntea, että kuulumme yhteen; tahdon olla kaipaamatta mitään muuta ja samaan aikaan tuntea oloni vapaaksi, kevyeksi. En kuitenkaan osaa enää ikävöidä - ja jos en osaa jotakin, alan vaistomaisesti harkita pakenemista.

Toisaalta mutta toisaalta.

Hiljaisuus ja tarve huutaa

Hups, olenpa ollut pitkään kirjoittamatta. Ei vain ole huvittanut. Päässä on kyllä pyörinyt ties minkälaisia mietteitä, mutta ajatusten muovaaminen kirjalliseen muotoon ei ole tuntunut luontevalta. Nyt minua harmittaa se, ettei tämän vuoden tammikuun kohdalla ole yhtään blogimerkintää... Mutta nolla on onneksi symmetrinen luku, vaikkei sitä parilliseksi voinekaan sanoa. ;)

Sain tänään herkullisen kirjoitusinspiraation. Sormeni syyhyävät pitkästä aikaa kirjoittamisen innosta, ja se on erittäin tervetullut tunne. Tekstini on vasta idea-asteella, mutta olen varovaisen toiveikas sen suhteen. Toivon, että tämä orastava luomisinto välittyisi myös muualle kuin vain bloggailuun; olisi ihana huomata, että hei, minä osaan, pystyn ja saan aikaan!