Volinaa

Alun kirjoitushuuman jälkeen minusta on tullut todella itsekriittinen bloggaaja, mikä on ihan typerää. Olen aloittanut ties kuinka monta tekstiä mutta jättänyt ne julkaisematta; joku niistä on mielestäni liian tylsä, joku liian henkilökohtainen, joku muuten vain huono. Ikään kuin minulla ei olisi mitään kiinnostavaa sanottavaa. Joku on kuitenkin jo sanonut samat asiat paljon paremmin omassa blogissaan. Ei kai minun elämässäni voi tapahtua mitään kirjoittamisen arvoista? Ja vaikka minulla olisikin neurooseja tai traumoja tai pelkoja, ne ovat pieniä verrattuna monen muun ongelmiin, eli minun pitäisi olla tyytyväinen elämääni ja vaieta, kuten kiltin tytön kuuluukin.

Tämänhän piti olla keino opetella uskaltamaan eikä vain yksi uusi tapa ottaa paineita ja arvostella tekemisiään. Äh. Yritän siis nyt parantaa tapani. Julkaisen tämän ja palaan heti muokkaamaan noita luonnosasteelle jääneitä tekstejä. *ottaa itseään niskasta kiinni*

Lumi

Tämä talvi on ollut heikko. Se ei ole jaksanut pakastaa kunnolla, vaan lumet ovat tulleet ja menneet. Talvi ei ole osannut päättää, ketä miellyttää. Se on soutanut ja huovannut edestakaisin järvellä, joka on puoliksi sula mutta puoliksi jäässä.

Olen ahdistunut lumettomuudesta ja pimeydestä. Olen nukkunut enemmän kuin koskaan, pitkään ja sikeästi. Olen toivonut, että saisin vaipua talviunille ja lakata ajattelemasta.

Mutta nyt sataa lunta. Ihanaa, valkoista lunta suurina hiutaleina. Ja minä tunnen taas eläväni. Voin taas hetken aikaa olla onnellinen ja huoleton, unohtaa ilmastonmuutoksen ja muut kurjat mieltäni painavat asiat. Voin lähteä tarpomaan lumiseen metsään ja hukata huoleni hankeen.

Muuri

Lapsena olin monin tavoin vahva ja rohkea. Nykyään pelkään vaikka mitä. Jopa kirjoittamista.

Pienenä toiveammateistani tärkein oli aina kirjailija. Sepitin tarinoita mielessäni, piirsin niihin kuvia, suunnittelin kirjankansia ja takakansitekstejä... Opin varhain kirjoittamaan ja hyödynsin tuota taitoa monin tavoin. Koulussa suhtauduin kirjoitustehtäviin intohimoisesti ja olin aina luokan parhaita ainekirjoittajia. Vapaa-ajallani kirjoitin runoja, novelleja ja päiväkirjaa, päiväkirjaa, päiväkirjaa. Purin siihen usein pahaa oloani, mutta välillä kirjoittaminen oli myös tapa tehdä onnellisuudesta konkreettista (tai ainakin hieman konkreettisempaa).

Mutta. Muutama vuosi sitten lakkasin uskomasta kirjoitustaitoihini. Aloin tuntea olevani surkea, mitäänsanomaton, lahjaton, mielikuvitukseton ja keskinkertainen. Lapsena olisin vain sisuuntunut moisista tunteista ja kirjoittanut lisää. Aikuinen minä kuitenkin pelkäsi, alistui ja alkoi rakentaa muuria. Mitä korkeammaksi se nousi, sitä vähemmän uskoin itseeni ja uskalsin kirjoittaa. Ennen olin ilmoittanut yhdeksi mieliharrastuksistani kirjoittamisen, mutta yhtäkkiä tajusin, etten kirjoittanut enää juuri mitään muuta kuin sähköpostia ja pakollisia koulutehtäviä – jos niitäkään. Muurini oli kohonnut vaikuttaviin korkeuksiin, ja minä katselin sen juurelta ylöspäin alistuneena ja onnettomana. Noin korkealle olisi mahdotonta kiivetä!

Nyt olen päättänyt, että olen kärsinyt tuosta kurjasta muurista aivan riittävästi. Aion lakata hakkaamasta päätäni siihen ja takomasta sitä nyrkeilläni. Haluan hajottaa sen pieniksi murusiksi tai kiivetä sen harjalle; aion voittaa tämän typerän taistelun itseäni vastaan.

Tämän blogin kirjoittamisesta lienee ainakin hieman ellei jopa paljon hyötyä projektilleni. Lopultakin teen jotakin konkreettista enkä pelkästään murehdi, pohdi ja analysoi itseäni aivan läkähdyksiin; yritän tosissani löytää ratkaisun ongelmaani. Tekisi mieli kehua itseään tästä aloituksesta, mutta turvallisempi vaihtoehto lienee kuitenkin pyydellä anteeksi tekstin tylsyyttä ja sitä, että melkein syyllistyi itsekehuun.

Askel

Olen vihdoin viimein rohkaistunut tekemään jotakin, mitä olen jo pitkään pyöritellyt mielessäni: olen varannut itselleni ajan terapiaan.

Ajanvarauksen yhteydessä juttelin hetken ystävällisen mutta hieman höpsähtäneen oloisen terapeutin kanssa. Hän esitti minulle hienovaraisesti erilaisia kysymyksiä, joiden tarkoituksena oli mitä todennäköisimmin selvittää, kuinka paha tilanteeni on. Olisin varmasti saanut ajan nopeastikin, jos olisin valehdellut olevani itsetuhoinen tai edes pamautellut rehellisesti tiskiin erilaisia faktoja itsestäni ja lapsuudestani. Tyypilliseen tapaani valitsin kuitenkin vähättelylinjan: "Ei mulla mitään hätää ole, ajattelin nyt vaan, että kun on monia pieniä asioita, joista voisi olla hyvä keskustella jonkun kanssa, mutta siis ei tässä mitään, ei kiirettä"... Ja päädyin jonottamaan vapaata aikaa.

Miksi minusta aina tuntuu siltä, etteivät ongelmani ole riittävän suuria? Miksi en millään meinannut uskaltaa varata aikaa terapiaan; pelkäsinkö, ettei ajatuksiani ja ahdistustani otettaisi todesta? Eikö kuitenkin ole parempi pyrkiä hoitamaan tilanne kuntoon silloin, kun asiat ovat suurin piirtein hallinnassa, kuin odottaa totaalista hajoamista?