Unettoman tajunnanvirtaa

Minä en saa unta. Pyöriskelin sängyssä pää täynnä ahdistavia ajatuksia, joten päätin nousta ylös, ennen kuin tilanne pahenisi entisestään. Tulin tietokoneelle, tein vähän töitä, juttelin ystävän kanssa, kävin tekemässä itselleni pari voileipää ja mussutin ne blogeja lueskellen. Oloni on tällä hetkellä omituisen levollinen, mutta kyseessä lienee vain se kuuluisa tyyni ennen myrskyä. Pelkään, että jos menen takaisin sänkyyn mutten edelleenkään saa unta, ahdistukseni kasvaa moninkertaiseksi. Koska olen jo muutaman viikon ajan hajoillut siitä, etten ehdi kirjoittaa blogiini koskaan, korjaan sen asian nyt. Moni muu asia odottaa vielä korjaamista pääni sisällä...

Viikonloppu oli hassu ja ihana: sopivassa suhteessa juhlia, keskusteluja, läheisyyttä, rentoilua ja ahkerointia. Vasta sunnuntai-iltana päätäni alkoi pakottaa pahan kerran: olen järjestänyt itselleni aivan liikaa tekemistä ensi viikolle, joten jotta olisin nyt jotenkin realistisessa tahdissa kaikkien suorittamista odottavien tehtävien kanssa, minun olisi pitänyt tehdä aivan liikaa töitä viikonloppuna. Ja jättää juhliminen ja löysäily kokonaan väliin - eli viettää todella kurjat pari päivää. Toisaalta toinen vaihtoehto (joka siis näyttää tällä hetkeltä vääjäämättömästi lähestyvältä mustalta pilveltä) on se, että viikkoni alkaa todella ikävissä, väsyneissä, stressaantuneissa, kiireisissä ja masentuneissa merkeissä. En pysty ymmärtämään, miksi tein tämän itselleni jälleen kerran. Miksen osaa sanoa "ei" töille? Miksi jätän kouluasiani aina hävettävän viime tippaan?

Tämän kirjoittaminen helpottaa hieman oloani, kuten myös tieto siitä, että olen oikeasti ollut aika ahkera viikonloppuna, tai siis ainakin sunnuntaina. Tuskaani lievensivät hieman myös eräiden blogien lukeminen ja tiettyjen rakkaiden ihmisten lempeät sanat. Mutta silti rinnassani on kliseisen kuuloinen mutta todellisen tuntuinen möykky.

Eikä vieläkään ole tullut tietoa siitä, milloin pääsen terapiaan.

Ahdistaa.

Minä

Yritän tässä tekstissä kertoa jotakin Pienestä Kissasta.

Minun on joskus hyvin vaikea puhua itsestäni, mikä on oikeastaan aika yllättävää, koska olen muuten varsin puhelias yksilö. Saatan mennä aivan lukkoon, jos minun pitäisi avautua jostakin todella henkilökohtaisesta. Itse asiassa tästä aiheesta kirjoittaminenkin on yllättävän vaikeaa!

Vaikka olen hyvin sosiaalinen ja minulla on laaja ystävä- ja tuttavapiiri, vain lähimmät ihmiseni tuntevat minut todella. Ulospäin saatan vaikuttaa vahvalta, tasapainoiselta ja itsevarmalta, mutta pinnan alla piileskelee pieni, epävarma kissanpentu, joka kaipaa koko ajan valtavasti huomiota ja etsii hyväksyntää. Toisaalta olen kunnianhimoinen ja tavoittelen täydellisyyttä, toisaalta olen varsin laiska ja joskus suorastaan saamaton. Olen ylikriittinen ja -analyyttinen oman itseni suhteen enkä koskaan kelpaa itselleni täysin. Alitajunnassani siis piileskelee aina se nerokas ajatus, ettei kukaan muukaan taida kelpuuttaa minua.

Olen herkkä, ja joissakin suhteissa aivan yliherkkä. Pelkään hyvin usein pahinta Murphyn laki -tyyliin, minkä vuoksi elämässäni on aivan liikaa pelkoja. Mitä jos jollekin läheisistäni tapahtuu jotain, mitä jos joudun itse onnettomuuteen, mitä jos maailma tuhoutuu... Stressaan ja ahdistun helposti, ja oikein huonona päivänä voin kantaa huolta melkein mistä tahansa.

Kun kuvailen itseäni, keskityn näköjään lähes pelkästään ei-niin-mairitteleviin seikkoihin. Älykkyyden, luovuuden, huumorintajuisuuden ja monet muut paremmat ominaisuudet käsittelen yhdessä tai korkeintaan muutamassa lauseessa, koska niistä puhuminen tuntuu minusta kehuskelulta, ja kuten olen lapsena oppinut, itsekehu on paha asia.

Lapsuudesta voisi muuten kirjoittaa kokonaisen blogitekstin tai useammankin... Mutta jääköön se nyt vielä toistaiseksi.