Sosiaalisuuden varjopuolista II

Olen miettinyt tätä sosiaalisuusjuttua vaikka kuinka paljon viime päivinä. Tuosta aiemmasta tekstistäni saanee sellaisen kuvan, että olen totaalisen ylisosiaalinen ja läheisriippuvainen, mutta ei se aivan niin yksinkertaista ole. Kun on sopiva mielentila ja / tai sopivaa tekemistä, viihdyn erinomaisesti omissakin oloissani. Musiikinkuunteluun, lenkkeilyyn, shoppailuun, lukemiseen, kirjoittamiseen tai edes kahvilassa istuskelemiseen ei aina tarvitse seuraa; päinvastoin, kyseiset toiminnot voivat olla jopa parhaimmillaan yksin suoritettuina.

Saatan joskus vajota omaan yksinäisyyskuplaani, vaikka olisin ihmisten keskellä; tätä tapahtuu etenkin vieraammassa mutta joskus myös "omien ihmisteni" seurassa. Leijailen jonnekin vähän kauemmas ja tarkkailen muita - ja itseäni - mielenkiinnolla. Tämä ilmiö voi olla joko hyvä tai huono juttu tilanteesta ja omasta olostani riippuen. Joskus se tarkoittaa melankolista eristäytymistä, ja silloin siihen liittyy usein myös alemmuudentunteita ja liiallista itsekritiikkiä. Joskus taas kyse on enemmänkin siitä, että olen jollakin tapaa erityisen hyvällä mielellä - haluan nauttia olostani itsekseni enkä tarvitse siihen muita.

Miksi sitten välillä pelkään yksinoloa kuin ruttoa? Ehkä siksi, että minulle on äärettömän tärkeää kuulua joukkoon. Jos olen varma sekä "asemastani joukossa" että omasta itsestäni, voin hyvin oleilla yksiksenikin. Jos esimerkiksi olen ystävieni kanssa baarissa, huonona päivänä en jotenkin uskalla olla yksin hetkeäkään; jos jään vähäksi aikaa yksin tanssilattialle, olen aivan eksyksissä ja haluan pois hetinytäkkiä. Hyvänä päivänä taas voin hyvin hengailla yksikseni sillä aikaa, kun odotan jonkun liittyvän seuraani tai päätän, mihin suunnata seuraavaksi. Huonona päivänä haluan ehdottomasti viettää aikaa tärkeimpieni kanssa, jos tiedän heidän kokoontuvan johonkin, kun taas hyvänä päivänä saatan mieluummin vaikka lähteä yksikseni lenkille, vaikka tietäisin muiden olevan yhdessä jossakin.

Kas kummaa, jotenkin tuntuu siltä, ettei tämän aiheen käsittely pääty tähänkään tajunnanvirtatekstiin. Jotenkin ajankohtainen teema kenties. :P

25.11.2002

Lapsuus

Siitä, minkä tuntee
on parasta kirjoittaa, sanotaan
Ja minä vaivun muistoihini

Kuinkahan paljon olenkaan aktiivisesti unohtanut?
Entä mitkä asiat vain siksi, että niitä ei tarvitse muistaa?

Muistan lapsen sinisilmäisyyden minussa
karisseen pois jo varhain
mutta silti halusin uskoa
äidinrakkauteen, hyvän voittoon
ydinperheen pyhään idylliin

Niin se ei kuitenkaan mennyt
oikeassa elämässä:
lapsi itkee huoneensa nurkassa
peläten aikuisten satuttavan toisiaan
muutenkin kuin sanallisesti

Huudot kaikuvat
sanoja, joita pieni ei haluaisi kuulla
ilkeällä äänensävyllä
joskus hajoaa lasia
ja lapsi peittää korvansa käsillään
ettei kuulisi, ettei tietäisi
etteivät tietyt unelmat koskaan toteudu

Jos äiti ensin sanoo rakastavansa
sitten vihaavansa
ja myöhemmin nauraa, itkee
mesoaa, uhkailee, hellii
ruokkii, tukistaa, hemmottelee
mitä pitäisi uskoa?
jos sama kaava toistuu muidenkin perheenjäsenten kanssa
jos äidinrakkauden konsepti on käytännössä tuollainen
kenessä on vika?
Lapsessa, joka ei tiedä, miten ajatella?
Aikuisessa, joka ei ole aikuinen?

On mahdotonta saada varmuutta joistakin muistoista
joissa läsnä on vain kaksi henkilöä:
äiti ja minä
onko äiti todella voinut tehdä niin
vai olenko nähnyt unta?
Ei, haluaisin ajatella
ei äiti ole voinut olla niin ilkeä
ei hän tekisi niin omalle lapselleen
mutta oikeasti minä tiedän
että niin on todella voinut tapahtua

Äiti painaa lasta lattiaan ja sähisee korvaan
Ole nyt hiljaa, etteivät isä ja veli kuule
miten tuhma tyttö sinä olet

(Älä itke ääneen
vaikka sinua on loukattu
älä anna käytöksesi paljastaa ulkopuolisille
ettei meidän perhettä oikeasti ole
että idylli on vain kulissia
muillahan kaikki on hyvin 
emmekä me saa olla yhtään huonompia)

Lapsi itkee äänetöntä itkua
pimeän huoneen lattialla
ei muista enää, mistä riita alkoi
muistaa vain äidin irvistävät kasvot
sen, että pitää olla hiljaa
etteivät isä ja veli suutu äidille
kastelee maton kyynelillä ja räällä
Barbiet katselevat hyllyiltä suurine silmineen

Lapsen mieli on nerokas systeemi
pahoja asioita ei pohdita ylettömästi
parhaat asiat jäävät mieleen parhaiten 
moni trauma jäänee syntymättä
ikävät tapahtumat otetaan käsittelyyn vasta myöhemmin
ehkä murrosiän jälkeen
kun on alkanut kutsua äitiä etunimeltä
ja jo jonkin aikaa tiennyt, ettei vain meillä
vaan niin monilla muillakin

Olin aina äidin puolella
en halunnut kuulla kenenkään sanovan hänestä pahaa
en koskaan haukkunut häntä muille perheenjäsenille
äiti ja minä, me olimme tiimi
äidiltä sain leluja paljon useammin kuin isältä
äiti vei syömään ja ostoksille
äiti takasi meille materiaalisen onnen ja yltäkylläisyyden
luuli kai, raukka, että rakkautta voi ostaa rahalla

En kuitenkaan koskaan halunnut olla äidin tyttö
vaan isin tyttö 
isä oli vakaa ja reilu
vaikken aina häntä saanutkaan pyöritettyä
pikkusormeni ympäri
isän kanssa tutustuin maailmaan, luontoon
isä osasi aina vastata kysymyksiini
eikä koskaan hermostunut uteliaisuudesta
vain harvoin isä suuttui turhaan
eikä vihaistakaan isää tarvinnut pelätä

Lapsena minä olin vahva
olin reipas, itsenäinen 
ehkä hieman pikkuvanhakin
opin käsittelemään äitiä
keksin, että hän tokenee, jos esitän pelkääväni häntä hysteerisesti

Oikeasti pelkäsin eniten sitä, että joku aikuisista satuttaa toista

Minä en koske äitiin
sanoi isä kerran silmät suurina
kyyneleistä kiiltävinä
mennessäni itkien riidan väliin
äidin huutaessa hysteerisenä
käyden melkein isän kimppuun

Joskus pukuhuoneesta hajosi pöytä
se oli joulukuuta
joulujuhlien vastainen yö
äiti oli tullut kotiin sairaalasta 
tutkimuksista

Lapsi herää alakerrasta kuuluviin ääniin
riitelyä
isä huutaa veljeä apuun
kuopuskin kiipeää vikkelästi alas parveltaan 
hiipii alas portaita peloissaan
näkee äidin, joka ei ole äiti 
vaan pikemminkin hirviö
hyökkäilee isän kimppuun
kuin seonnut eläin
sen suu sanoo kamalia asioita
sammaltavalla äänellä
lapsi seisoo ovensuussa
isä ja veli pitelevät äitiä, jotta se rauhoittuisi

Minulla on eniten valtaa äitiin
ja taito käsitellä häntä parhaiten
siksi talutan hänet yläkertaan
peittelen sänkyyn
käsken lempeästi rauhoittumaan
vaadin pysymään sängyssä
hiivin hiljaa ulos makuuhuoneesta ja suljen oven

Yritän kovasti ymmärtää
epäilen, että äiti on saanut lääkäreiltä jotakin lääkettä
joka on tehnyt hänestä niin omituisen
silmät seisovat päässä
hän on kuin joku vieras ihminen

Alakerrassa istun veljen kanssa keskustelemassa
ensimmäistä kertaa elämässäni
vakavasti
veli tunnustaa lyöneensä äitiä joskus
monestikin
Ei väkivalta ole koskaan ratkaisu, minä sanon rauhallisesti
veli pudistaa päätään
sanoo: Onpas; joskus ei ole vaihtoehtoja

Menen nukkumaan ja seuraavana aamuna koulun kanssa joulukirkkoon
kuin mitään ei olisi tapahtunut

Måndagsbarn, det är jag

Ihan kuin tämä biisi kertoisi minusta. Hämmentävää.

Och imorgon är det måndag igen.

Sosiaalisuuden varjopuolista

Sain tänä viikonloppuna erinomaisen muistutuksen siitä, miten hyvä on välillä viettää aikaa muidenkin ihmisten kuin vain kaikkein rakkaimpien ystäviensä seurassa. Silloin saattaa toki kaivata heitä, mutta se lienee aivan terve tunne. Kun on joskus erossa niistä tärkeimmistä, oppii arvostamaan heitä yhä enemmän. Ja jos ikävöi, tietää tuntevansa. Erilaisessa porukassa tai uudempien tuttavuuksien kanssa liikkuessaan saa myös hyvän tilaisuuden tarkkailla itseään uudesta näkökulmasta; millainen olen minkäkinlaisessa seurassa? Mikä minussa on sellaista, mistä toiset yleensä pitävät, ja mikä taas minussa saattaa ärsyttää?

Tiedostan, että yksi kovin ristiriitainen asia minussa on sosiaalisuuteni. Se on toisaalta yksi suurimmista vahvuuksistani, mutta toisaalta sillä on myös kääntöpuolensa. Sosiaalisuuteni on joskus melkeinpä läkähdyttävää. Haluan viettää mahdollisimman paljon aikaa niiden kanssa, joista välitän. Nautin, kun saan ja voin tehdä hauskoja asioita hyvällä porukalla tai ihan vain kaksin jonkun tärkeän kanssa. Erityisen sosiaalisina kausina en oikein edes osaa olla yksin - eikä minua voi väittää mitenkään erityisen hyvin omissa oloissani viihtyväksi epäsosiaalisimpinakaan kausinani. Joskus tuntuu siltä, että olisi helpompaa olla erakompi ja huomaamattomampi; mutta toisaalta, jos olisin pala tapettia, jota kukaan ei inhoaisi, herättäisinkö kenessäkään suurempia tunteita toiseenkaan suuntaan?

Havaitsen juuri nyt sosiaalisuuden kääntöpuolella vaanivat varjot varsin hyvin; tämä havainto tekee melkein fyysisesti kipeää. Vien paljon tilaa, nauran kovaan ääneen, flirttailen tarkoituksella tai aivan huomaamattani, teen jotkut mustasukkaisiksi ja saan toiset ärsyyntymään minuun. Varastan toisten huomion monessa tilanteessa, ja useimmiten nautin saadessani olla keskipisteenä. Vieraammassa seurassa olen melko hiljainen sivustaseuraaja; miksei se voisi olla luonteva olemukseni myös tuttujen kanssa? Miksen voisi olla hiljaisempi, kauniimpi, fiksumpi, pidetympi, hillitympi, ihanampi, nokkelampi ja vaikka mitä muuta?

Juuri tällä hetkellä tuntuu, että kaikki on vain pelkkää kääntöpuolta ja varjoa. Kaikki ne asiat, joista olen yleensä ylpeä itsessäni, tuntuvat menettävän merkityksensä. Olen inhottavan tietoinen omista vioistani (jälleen kerran), ja vaikka viikonloppu on ollut todella mukava, nyt kyllä hieman hajotuttaa.

The Lyrics

Pienellä Kissalla oli idea kauniista ja kryptisestä blogitekstistä, analyyttisia ajatuksia ja kupillinen kahvia. Ja eräät upeat lyriikat. Kävi kuitenkin niin, että nuo sanat ja niihin liittyvä musiikki vyöryivät Kissan yli ja saivat kofeiinin kohisemaan hulluuden lailla hänen suonissaan. Suunnitelmat katosivat, punainen lanka meni solmuun ja analysointi alkoi tuntua mahdottomalta. Jäljelle jäivät vain tuo teksti ja sen herättämät tunteet, joita ei niin vain voinutkaan jaotella järjellä. Niinpä Kissa käpertyi pieneksi kehrääväksi keräksi kauneuden jalkojen juureen ja lakkasi ajattelemasta. Hetkeksi.

Ajatusvirtaa kääntöpuolista ja mustavalkoisuudesta

Joka asialla taitaa olla kääntöpuolensa. Samoin kuin omissa oloissaan viihtymisen kääntöpuolella voi piileskellä yksinäisyys, sosiaalisuuden toinen puoli voi olla se, että herättää liikaa huomiota, vie liikaa tilaa ja astuu huomaamattaan (tai joskus tarkoituksellakin) toisten varpaille. Enkä nyt tarkoita sitä, että olisi vain mustavalkoisesti hyvyys ja sen toisella puolella pahuus, ettei kääntöpuolten välillä olisi mitään. Päinvastoin; harmaan sävyjä on niin paljon, että niitä on turha edes yrittää laskea.

Voisi oikeastaan olla aika helppoa ja mukavaa ajatella asioita vain yhdestä näkökulmasta, sillä on hieman turhauttavaa pyrkiä aina ymmärtämään kaikkea edes jollakin tavalla. Joskus sitä haluaisi vain heittää rukkaset tiskiin ja todeta, että EI, en nyt jaksa ajatella tai ymmärtää. Kun eivät monet muutkaan ajattele kääntöpuolia ja asioiden eri kantteja, miksi minunkaan pitäisi?

Useimmiten olen toki varsin tyytyväinen kykyyni nähdä ja ymmärtää. Mutta joskus kaikki vain tuntuu kovin monimutkaiselta.

Without Permission

"I just don't know how you could go without permission"

Olen tehnyt paljon asioita ilman lupaa. Oikeastaan olen koko ikäni ollut jotekin sisimmässäni sitä mieltä, että jos tuntee säännöt, niitä voi joskus vähän rikkoa. Ja olen aina ollut hyvä puhumaan ihmisiä ympäri; tai ehken hyvä, vaan pikemminkin hyvin taitava. Ja olen aina ollut kärsimätön ja halunnut kaiken heti.

Mutta kaikkea ei voi saada.

On oikeastaan aika kummallista, että olen toisaalta varsin pessimistinen - jos asiat menevät juuri niin kuin toivoisin, minun voi olla vaikea uskoa niiden olevan totta. Toisaalta taas huomaan varsin usein, että asiat ovat todella menneet toiveideni mukaisesti, oikeasti.

Silti aina välillä saa muistutuksen siitä, ettei kaikkea ole tarkoituskaan saada. Jotkut asiat vain sulkevat toisensa pois. Voi miten vaikea sitä on joskus hyväksyä!

"every moment brings me down when you're not around"

The National - Without Permission

Kuplista ja avoimuudesta

Joskus olen niin kammottavan epävarma kaikesta, etten uskaltaisi mennä edes tuttujen ihmisten joukkoon; etenkään, jos toiset ovat jo yhdessä jossakin ja minun pitäisi mennä heidän luokseen yksin. Tärisen jännityksestä, maalailen mörköjä seinille ja sydämeni hakkaa. Mitä jos kukaan ei haluakaan viettää aikaa kanssani? Mitä jos en olekaan tervetullut? Mitä jos toiset eivät ole huomaavinaankaan minua?

Yritän kuitenkin niellä pelkoni ja saada tunteeni hallintaan. Puen ylleni kaikkein pehmeimmän kuplani, sen jossa olen ystävällinen ja hyväntuulinen. Kuuntelen samaa kappaletta uudestaan ja uudestaan. Soitan ovikelloa käsi vapisten, mutta piilotan sisimpäni huolellisesti. Alan avata kuortani vasta silloin, kun joku katsoo minua silmiin vilpittömästi hymyillen ja kysyy, miksen liittynyt seuraan jo aikaisemmin. Alan vähitellen huomata, että ne tärkeimmät oikeasti viihtyvät seurassani, tänäänkin.

Kuplani tulee vähitellen tarpeettomaksi, ja päästän siitä irti. Oloni on normalisoitunut sen verran, että pystyn kohtaamaan etäisempiäkin ihmisiä ilman erityisiä turvatoimia; pidän vain huolen siitä, etten päästä heitä liian lähelle.

Ilta on hauska, ja sen päätteeksi minulla on monen tunnin syvällinen keskustelu erään tärkeän kanssa. Varsin henkilökohtaiset aiheet pitävät huolen siitä, että olen ikään kuin vereslihalla koko keskustelun ajan. Välillä pohdin, pitäisikö minun kuitenkin vetäytyä takaisin kuoreeni ja olla laittamatta itseäni likoon näin suuressa määrin; pitäisikö minun avautua vähemmän. En kuitenkaan tee niin. Tiedän, että vaikka sisimpänsä suojeleminen on monesti elintärkeää, joissakin tilanteissa avoimuus on kaikki. Ja tiedänhän minä senkin, että tärkeimmät eivät käytä avoimuuttani aseena tai loukkaa minua tahallaan. Eiväthän he muuten olisi niitä tärkeimpiä.