I know I dreamed about you

Melankolia yrittää jälleen iskeä. Sen mukana meinaa tulla ahdistus. Pieni piikikäs risu kiemurtelee päässäni ja tunkee mieleeni ankeita ajatuksia. Tuntuu siltä, että toistan itseäni kaikessa. Olen tylsä kuin joku hiton vuorovesi. Ensin olen vähän aikaa iloinen, sitten taas itsesäälinen ja typerä. Jos jokin asia kaihertaa mieltäni, haluan pakkomielteenomaisesti saada sen selvitettyä. Usein se onnistuu mutta monesti jää myös onnistumatta, ja kyselemisen, vastausten analysoinnin, uusien kysymysten ja vastauksista ahdistumisen kierre on valmis. Osaan tarvittaessa pohtia itseäni ja ongelmiani hyvinkin eri näkökulmista, mutta joskus siitäkään ei ole mitään hyötyä. Päinvastoin, menen vain enemmän pyörälle päästäni ja alan toivoa, että voisin nukkua muutaman päivän ja herätä sitten valovoimaisena ja ihanana ihmisenä, jonka suosiosta kaikki tärkeät kisailisivat. Ja ja ja...

Tästä tekstistä saa varmaankin helposti sellaisen kuvan, että olen melko syvällä maassa juuri nyt. Niin ei kuitenkaan ole. Olen yllättävänkin tyyni, sellaisella kylmän lakonisella tavalla. Ikään kuin olisi nähnyt ihania unia ja herännyt sitten tajuamaan, että niin taas, eipä ollut totta sekään. Ikään kuin kaikki merkityksellinen, kaunis ja erityinen minussa ja elämässäni olisi vain unta. Ikään kuin todellisuus olisi tällaista harmaata massaa. Kuraa.

Oikeastaan voisi yhtä hyvin poistaa kaiken juuri kirjoittamansa tekstin ja mennä vain nukkumaan. I'm way too self-conscious to write anything proper now. Mutta enpä poista, kiusallanikaan. Hah. Tai ehkä vain ihan sama.

A little note

Huomasin juuri, että olen tähän mennessä kirjoittanut blogiini parillisen määrän tekstejä joka kuukausi. Miten ihanan symmetristä! Saa nähdä, miten tässä kuussa käy.

Purr.

Perfection

Olen aina ollut perfektionisti, mutta vaihtelevassa määrin. On kausia, joina inhoan epätäydellisyyttäni ja teen kasapäin hyviä päätöksiä. Aina voisi tehdä jotakin paremmin ja olla huolellisempi jossakin. Mutta useimmiten tunnen olevani jonkin sortin alisuoriutuja ja osittain alistunut siihen; mitkään onnistumiset eivät riitä, mikään hyvä ei ole tarpeeksi eikä mitään koskaan tule olemaan riittävästi. En ikinä ole täysin tyytyväinen itseeni enkä ehkä ikinä tule olemaankaan.

Olin kirjoittaa tähän, että pahimmat ahdistuskohtaukseni liittyvät yleensä riittämättömyyden tunteeseen. Se ei kuitenkaan olisi pitänyt täysin paikkaansa; todellisuudessa kun ahdistuksista tuskallisimmat ovat aina jotenkin johdettavissa siihen, etten ole tarpeeksi jotakin. Tarpeeksi hyvä, kaunis, suosittu, ihana, rakastettu, ahkera... Mitä vain milloinkin keksin.

On uskomatonta, että on kuitenkin ihmisiä, joille minä riitän. Sen käsittäminen ja muistaminen vain on äärettömän vaikeaa! Ja vaikka minulla olisi hyvä päivä ja tasapainoinen olo, jokin pieni vastoinkäyminen saattaa kääntää oloni ylösalaisin. Saatan tulkita jonkun tärkeän ihmisen käytöstä aivan väärin, jos jokin olemattoman vähäpätöinen asia saa minut epäilemään, että hän ei halua olla seurassani. Muutun mielessäni tapetiksi ja pölyhiukkasiksi, sulkeudun kuplaani ja haluan leijua pois. Joskus suorastaan säikähdän huomatessani, miten paljon huomiota haluan niiltä, joilla on merkitystä. Jos yllätän itseni matelemasta toisen edessä huomiota kerjäämässä, tunnen itseinhon noustavan päätään ja virtaavan suonissani kuin jokin myrkky. Haluaisin läimäyttää itseäni, potkaista itseni liikkeelle ja ylös mudasta.

Vaikken koskaan ole ollut oikeasti itsetuhoinen, joskus pahoina ahdistushetkinä silmilleni hyökkää lievästi tuhoisa visio. Jos satuttaisin itseäni oikeasti, siivittäisikö se minut parempiin suorituksiin? Saisinko hävitettyä laiskuuden itsestäni, jos pamauttaisin käteni täydellä vauhdilla päin kiviaitaa? Voisiko kivusta olla apua?

Pääni on pahin viholliseni ja samalla äärettömän tärkeä osa minua. Voisin olla paljon pahemminkin sekaisin, mutta - hah - enpä olekaan! En ole hullu, en yksinäinen, en vihattu enkä tyhmä. Olen suurimman osan ajasta varsin tasapainoinen vaikkakin yliherkkä ja äärimmäisen tunteellinen. En ole täydellinen mutten silti haluaisi olla kukaan muu kuin minä - vaikka teenkin asioista aivan liian vaikeita, aivan liian typeristä syistä ja aivan liian usein.

Feelingoverload

Rikki, rikki, rikki. Samaan aikaan järjettömän onnellinen ja aivan hajalla. Onko aivan tervettä välittää monesta ihmisestä niin paljon, että päässä humisee ja sydämessä muljahtelee?

Vaje ja ylimäärä

Sosiaalinen viikonloppu täynnä puuhaa. Valtava kirjoitusinto mutta aikaa naputella vain muutama rivi. Hämärtyvä kesäilta, univelka ja energianpaljous. Pakahtumisen tunne helpottaa hieman, kun saan hetken omaa rauhaa ja pääsen kirjoittamaan. Tässä hetkessä ei ole mitään suorastaan täydellistä, mutta juuri nyt vajeet ja ylimäärät tuntuvat olevan sopusoinnussa. Suupieleni kaartuvat hienoiseen hymyyn.

Viikonpäivistä jaloin?

Tajusin tässä taannoin, etten enää inhoa maanantaipäiviä yhtä paljon kuin ennen. Aiemmin olin sitä mieltä, että kun viikonloppu päättyy ja uusi seitsemän päivän jakso alkaa, viikko on huonoimmillaan. Tämä ajatusmaailma kävi ilmi sunnuntai-iltojen ahdistuksestani ja "I Hate Mondays" -leimasta otsassani (omasta vinkkelistäni nähtynä siis). Yhtäkkiä olenkin sitten sitä mieltä, että maanantait ovat oikeastaan ihan kivoja, koska koko viikko on silloin vielä edessä eikä mitään ole vielä ehtinyt kulua hukkaan.

Hukkaan kuluminen (tai heittäminen tai joutuminen) on yksi kamalimmista asioista maailmassani. Inhoan ruuan, vaatteiden tai minkä tahansa kelvollisen materiaalin hukkaan heittämistä. Kammoan ajan kulumista. Ruoskin itseäni henkisesti, jos kadotan jonkin objektin.

Ja tämän kieron ajatuskulun päätteeksi voimme tulla siihen tulokseen, että koska rakastan niin paljon viikonloppuja, olen alkanut pitää myös maanantaista. WTF?

Hauskaa viikonloppua!