Kaksijakoisuus

Tiedän, että hän on vaikea ja omapäinen, mutta hän on erityinen. Olen nähnyt hänestä puolia, joita harva muu on nähnyt, ja puhunut hänen kanssaan asioista, joista muut eivät tiedä mitään. Haluan törmätä häneen sattumalta, mennä hänen luokseen ja keittää hänelle kahvia, haluan tavata hänet illanvietossa ja huomata hänen viihtyvän seurassani. Haluan kävellä hänen kanssaan öisessä kaupungissa ja luottaa siihen, että hän suojelee minua tarvittaessa, mitä tahansa satunkin pelkäämään. Tahdon tanssia läpi yön ja kohdata hänen katseensa värivalojen ja pimeän sekamelskassa; haluan olla tanssilattian prinsessa, joka valvoo kauniina aamuun asti.

Toisaalla on kuitenkin toinen omapäinen otus, jonka olen tuntenut jo kauan ja joka on kiinteä osa elämääni. Hänen kanssaan haluan rämpiä pitkin metsäpolkuja ja istua lammen rannalla kuuntelemassa hiljaisuutta, haluan matkustaa maailman ääriin ja käpertyä hänen kylkeensä illan tullen. Haluan jumaloida häntä ja tuntea, että kuulumme yhteen; tahdon olla kaipaamatta mitään muuta ja samaan aikaan tuntea oloni vapaaksi, kevyeksi. En kuitenkaan osaa enää ikävöidä - ja jos en osaa jotakin, alan vaistomaisesti harkita pakenemista.

Toisaalta mutta toisaalta.

Hiljaisuus ja tarve huutaa

Hups, olenpa ollut pitkään kirjoittamatta. Ei vain ole huvittanut. Päässä on kyllä pyörinyt ties minkälaisia mietteitä, mutta ajatusten muovaaminen kirjalliseen muotoon ei ole tuntunut luontevalta. Nyt minua harmittaa se, ettei tämän vuoden tammikuun kohdalla ole yhtään blogimerkintää... Mutta nolla on onneksi symmetrinen luku, vaikkei sitä parilliseksi voinekaan sanoa. ;)

Sain tänään herkullisen kirjoitusinspiraation. Sormeni syyhyävät pitkästä aikaa kirjoittamisen innosta, ja se on erittäin tervetullut tunne. Tekstini on vasta idea-asteella, mutta olen varovaisen toiveikas sen suhteen. Toivon, että tämä orastava luomisinto välittyisi myös muualle kuin vain bloggailuun; olisi ihana huomata, että hei, minä osaan, pystyn ja saan aikaan!