13.5.2004

en saisi olla liian ylpeä
ja pelätä epäonnistumista kuin hulluutta
ei ole terveellistä leijailla niin omissa maailmoissaan
ettei kestä oikean elämän ikävämpiä puolia

jos haluan tulla paremmaksi ihmiseksi
toisin kuin olen kuvitellut, ratkaisu ei ole täydellisyydessä
vaan siinä, että oppii hyväksymään pieniä puutteita
rakastamaan jopa epäsymmetristä
jos vain sen ytimessä on enemmän hyvää kuin pahaa

täytyy kai vain yrittää aina uudestaan
ja opetella suhtautumaan nöyrän optimistisesti asioihin
joihin ei itse voi vaikuttaa

Aamuhavaintoja

Junan ikkunasta on hauska katsella ihmisiä. Ne kulkevat ohi huomaamatta, että niitä tarkkaillaan.

Tyttö, joka haluaisi olla kuin Cameron Diaz mutta onnistuu näyttämään vain ylimeikatulta trendiblondilta. Bisnesmies, joka puhuu pöyhkeän näköisenä handsfreelaitteeseensa ja kulkee retein askelin, puvuntakki auki, vatsakumpuaan peittelemättä. Viimeisen päälle trendikkäästi pukeutunut nuorimies, joka näyttää pesunkestävältä nörtiltä naamioitumisyrityksestään huolimatta. Laaja täti, joka on arvioinut kokonsa hieman väärin ja pukeutunut niin suureen kaapuun, että se peittäisi vaikka pienen auton. Räväkän näköinen nuori nainen, jonka asukokonaisuus hilpeine väreineen erottuu massasta. Merkkilaukkua kantava rouva, jota katsoessa tulee mieleen ilmaus "arvokkaasti vanheneva".

Ja ikkunasta heijastun minä uteliaine silmineni.

Something sweet

If you love a girl, remember to surprise her with a plate of brownies every now and then. <3

Sunnuntain sumu

Ulkona sataa ja on tasaisen harmaata. Olisi kovin helppoa vajota sunnuntaisynkkyyteen ja nähdä asioista vain niiden kurjemmat puolet. Onneksi viikonloppu oli kuitenkin niin ihana, että mieleni on tällä hetkellä melko valoisa. Väsymyksen ja kofeiinin yliannostuksen vinkeä yhdistelmä sihisee silmissä ja humisee päässä, mutta aurinko on yhä olemassa. Ja illalla on luvassa jääkiekon katsomista rakkaan ihmisen kainalossa. Asiat siis ovat tasaisen mukavasti juuri nyt, eikä minua ahdista kuin vain vähän silloin, jos oikein lietson itseäni ajattelemalla kaikkea, mitä Pitäisi. Taidan siis laittaa aivoni pois päältä loppuillaksi..

Or do I?

Ehkä olen vain kuvitellut olevani lahjakas. Ehkä parhaatkaan tekstini eivät koskaan ole olleet mitenkään ihmeellisiä. Ehkä olen vain tyhmä ja sokea. Ja ällöttävän huomiomionkipeäkin vielä. Blääh.

I just feel like writing

Tuntuu hassulta. Pää kolisee tyhjää ja kuhisee ajatuksia. Olo on tyynen levoton. Vähän samanlainen fiilis kuin silloin, jos on todella väsynyt mutta kärsii levottomista jaloista.

Kirjoitusvimma kutittelee mieltäni, mutta selkeä aihe puuttuu. Tekisi mieli analysoida jotakin henkilökohtaista, mutta anonymiteetin neuroottinen vaaliminen menee muun edelle. Oikeastaan mielessäni on hyvinkin selkeitä kuvia tietyistä asioista, ja ne kuvat tahtovat muuttua sanoiksi. En kuitenkaan löydä oikeita sanoja.

Jos luottaisin itseeni enemmän ja jossittelisin vähemmän, ehkä sanatkin tottelisivat minua sulavammin? Vaikka toisaalta, eivätpä sanat ole pettäneet minua oikeastaan koskaan. Olen nyt vain ruosteessa.

Tämä blogi on yritys herättää henkiin jotakin vanhaa ja rakasta: minun ja sanojeni yhteistyö. Haluan olla taas se runotyttö ja verbaaliakrobaatti, joka joskus olin - silloin joskus, kun vielä luotin kykyihini. Nyt voisin olla parempi kuin koskaan: älyllisempi, kypsempi, analyyttisempi.. Vaikka mitä. Jos vain osaisin.

Mitä oikeastaan olenkaan hukannut? Lahjakkuuteni, rohkeuteni vai ihan vain itseni?