25.11.2002

Lapsuus

Siitä, minkä tuntee
on parasta kirjoittaa, sanotaan
Ja minä vaivun muistoihini

Kuinkahan paljon olenkaan aktiivisesti unohtanut?
Entä mitkä asiat vain siksi, että niitä ei tarvitse muistaa?

Muistan lapsen sinisilmäisyyden minussa
karisseen pois jo varhain
mutta silti halusin uskoa
äidinrakkauteen, hyvän voittoon
ydinperheen pyhään idylliin

Niin se ei kuitenkaan mennyt
oikeassa elämässä:
lapsi itkee huoneensa nurkassa
peläten aikuisten satuttavan toisiaan
muutenkin kuin sanallisesti

Huudot kaikuvat
sanoja, joita pieni ei haluaisi kuulla
ilkeällä äänensävyllä
joskus hajoaa lasia
ja lapsi peittää korvansa käsillään
ettei kuulisi, ettei tietäisi
etteivät tietyt unelmat koskaan toteudu

Jos äiti ensin sanoo rakastavansa
sitten vihaavansa
ja myöhemmin nauraa, itkee
mesoaa, uhkailee, hellii
ruokkii, tukistaa, hemmottelee
mitä pitäisi uskoa?
jos sama kaava toistuu muidenkin perheenjäsenten kanssa
jos äidinrakkauden konsepti on käytännössä tuollainen
kenessä on vika?
Lapsessa, joka ei tiedä, miten ajatella?
Aikuisessa, joka ei ole aikuinen?

On mahdotonta saada varmuutta joistakin muistoista
joissa läsnä on vain kaksi henkilöä:
äiti ja minä
onko äiti todella voinut tehdä niin
vai olenko nähnyt unta?
Ei, haluaisin ajatella
ei äiti ole voinut olla niin ilkeä
ei hän tekisi niin omalle lapselleen
mutta oikeasti minä tiedän
että niin on todella voinut tapahtua

Äiti painaa lasta lattiaan ja sähisee korvaan
Ole nyt hiljaa, etteivät isä ja veli kuule
miten tuhma tyttö sinä olet

(Älä itke ääneen
vaikka sinua on loukattu
älä anna käytöksesi paljastaa ulkopuolisille
ettei meidän perhettä oikeasti ole
että idylli on vain kulissia
muillahan kaikki on hyvin 
emmekä me saa olla yhtään huonompia)

Lapsi itkee äänetöntä itkua
pimeän huoneen lattialla
ei muista enää, mistä riita alkoi
muistaa vain äidin irvistävät kasvot
sen, että pitää olla hiljaa
etteivät isä ja veli suutu äidille
kastelee maton kyynelillä ja räällä
Barbiet katselevat hyllyiltä suurine silmineen

Lapsen mieli on nerokas systeemi
pahoja asioita ei pohdita ylettömästi
parhaat asiat jäävät mieleen parhaiten 
moni trauma jäänee syntymättä
ikävät tapahtumat otetaan käsittelyyn vasta myöhemmin
ehkä murrosiän jälkeen
kun on alkanut kutsua äitiä etunimeltä
ja jo jonkin aikaa tiennyt, ettei vain meillä
vaan niin monilla muillakin

Olin aina äidin puolella
en halunnut kuulla kenenkään sanovan hänestä pahaa
en koskaan haukkunut häntä muille perheenjäsenille
äiti ja minä, me olimme tiimi
äidiltä sain leluja paljon useammin kuin isältä
äiti vei syömään ja ostoksille
äiti takasi meille materiaalisen onnen ja yltäkylläisyyden
luuli kai, raukka, että rakkautta voi ostaa rahalla

En kuitenkaan koskaan halunnut olla äidin tyttö
vaan isin tyttö 
isä oli vakaa ja reilu
vaikken aina häntä saanutkaan pyöritettyä
pikkusormeni ympäri
isän kanssa tutustuin maailmaan, luontoon
isä osasi aina vastata kysymyksiini
eikä koskaan hermostunut uteliaisuudesta
vain harvoin isä suuttui turhaan
eikä vihaistakaan isää tarvinnut pelätä

Lapsena minä olin vahva
olin reipas, itsenäinen 
ehkä hieman pikkuvanhakin
opin käsittelemään äitiä
keksin, että hän tokenee, jos esitän pelkääväni häntä hysteerisesti

Oikeasti pelkäsin eniten sitä, että joku aikuisista satuttaa toista

Minä en koske äitiin
sanoi isä kerran silmät suurina
kyyneleistä kiiltävinä
mennessäni itkien riidan väliin
äidin huutaessa hysteerisenä
käyden melkein isän kimppuun

Joskus pukuhuoneesta hajosi pöytä
se oli joulukuuta
joulujuhlien vastainen yö
äiti oli tullut kotiin sairaalasta 
tutkimuksista

Lapsi herää alakerrasta kuuluviin ääniin
riitelyä
isä huutaa veljeä apuun
kuopuskin kiipeää vikkelästi alas parveltaan 
hiipii alas portaita peloissaan
näkee äidin, joka ei ole äiti 
vaan pikemminkin hirviö
hyökkäilee isän kimppuun
kuin seonnut eläin
sen suu sanoo kamalia asioita
sammaltavalla äänellä
lapsi seisoo ovensuussa
isä ja veli pitelevät äitiä, jotta se rauhoittuisi

Minulla on eniten valtaa äitiin
ja taito käsitellä häntä parhaiten
siksi talutan hänet yläkertaan
peittelen sänkyyn
käsken lempeästi rauhoittumaan
vaadin pysymään sängyssä
hiivin hiljaa ulos makuuhuoneesta ja suljen oven

Yritän kovasti ymmärtää
epäilen, että äiti on saanut lääkäreiltä jotakin lääkettä
joka on tehnyt hänestä niin omituisen
silmät seisovat päässä
hän on kuin joku vieras ihminen

Alakerrassa istun veljen kanssa keskustelemassa
ensimmäistä kertaa elämässäni
vakavasti
veli tunnustaa lyöneensä äitiä joskus
monestikin
Ei väkivalta ole koskaan ratkaisu, minä sanon rauhallisesti
veli pudistaa päätään
sanoo: Onpas; joskus ei ole vaihtoehtoja

Menen nukkumaan ja seuraavana aamuna koulun kanssa joulukirkkoon
kuin mitään ei olisi tapahtunut