I know I dreamed about you

Melankolia yrittää jälleen iskeä. Sen mukana meinaa tulla ahdistus. Pieni piikikäs risu kiemurtelee päässäni ja tunkee mieleeni ankeita ajatuksia. Tuntuu siltä, että toistan itseäni kaikessa. Olen tylsä kuin joku hiton vuorovesi. Ensin olen vähän aikaa iloinen, sitten taas itsesäälinen ja typerä. Jos jokin asia kaihertaa mieltäni, haluan pakkomielteenomaisesti saada sen selvitettyä. Usein se onnistuu mutta monesti jää myös onnistumatta, ja kyselemisen, vastausten analysoinnin, uusien kysymysten ja vastauksista ahdistumisen kierre on valmis. Osaan tarvittaessa pohtia itseäni ja ongelmiani hyvinkin eri näkökulmista, mutta joskus siitäkään ei ole mitään hyötyä. Päinvastoin, menen vain enemmän pyörälle päästäni ja alan toivoa, että voisin nukkua muutaman päivän ja herätä sitten valovoimaisena ja ihanana ihmisenä, jonka suosiosta kaikki tärkeät kisailisivat. Ja ja ja...

Tästä tekstistä saa varmaankin helposti sellaisen kuvan, että olen melko syvällä maassa juuri nyt. Niin ei kuitenkaan ole. Olen yllättävänkin tyyni, sellaisella kylmän lakonisella tavalla. Ikään kuin olisi nähnyt ihania unia ja herännyt sitten tajuamaan, että niin taas, eipä ollut totta sekään. Ikään kuin kaikki merkityksellinen, kaunis ja erityinen minussa ja elämässäni olisi vain unta. Ikään kuin todellisuus olisi tällaista harmaata massaa. Kuraa.

Oikeastaan voisi yhtä hyvin poistaa kaiken juuri kirjoittamansa tekstin ja mennä vain nukkumaan. I'm way too self-conscious to write anything proper now. Mutta enpä poista, kiusallanikaan. Hah. Tai ehkä vain ihan sama.