Alkoholi

Siis apua, enkö todella ole kirjoittanut blogiin yhtään mitään koko tänä vuonna? Hui! Nyt lienee siis korkea aika rikkoa tämä hiljaisuus ja naputella tänne tekstiä pitkästä aikaa.

Olen monesti ennenkin ajatellut kirjoittaa suhteestani alkoholiin, mutta jotenkin aihe on vain sen verran iso ja raskas, että se on jäänyt. Mutta jos nyt olisi siihen tarkoitukseen sopiva inspiraatio?

Teininä olin aina se porukassa se järkevä, joka ei koskenut alkoholiin ja joka huolehti huonokuntoisemmista tovereistaan. En muista, minkäikäisenä join ensimmäisen siiderini, eli se ei todennäköisesti ollut minulle mikään iso juttu. Ensimmäisen kerran olin humalassa ehkä 17-vuotiaana, ja silloinkin kyse oli lähinnä pikku hiprakasta. Muisan kun joskus ajoimme yöllä kaupungilla polkupyörillä, kun olimme juoneet parit siiderit kaverini luona, ja kokemus ensimmäisestä tankojuoppoudesta oli hilpeä: vauhti tuntui paljon tavallista kovemmalta, ja tunnelma oli jotenkin jännittävä.

Kävin myös ensi kertaa baarissa joskus 17-vuotiaana. Se vasta jännää olikin, kun taskussa oli tuttavalta lainatut paperit, ja portsaria piti katsoa silmiin täysin pokkana. Lukioaikanakaan en juuri humalaan asti juonut, ja liikuimme aina järkevässä porukassa, josta kenelläkään ei ollut tapana hankkiutua liian huonoon kuntoon, emmekä myöskään nauttineet naista väkevämpää mitenkään usein.

Ensimmäiset isommat humalani koin varmaankin noin 20-vuotiaana. Ensimmäiset opiskeluvuodet olivat varsin viihteellistä aikaa, kun kävimme ystävieni kanssa ulkona useita kertoja viikossa, mutta toisaalta juominen oli yleensä hyvin vähäistä tuolloinkin. En myöskään koskaan ollut krapulassa. Tuota vaihetta kesti ehkä pari vuotta, ja sen jälkeen olikin pitkään hyvin rauhallista, enkä juuri käynyt ns. missään.

Muutama vuosi sitten minuun iski jokin ihmeellinen teini-iän kapinan tapainen kausi, jonka aikana kävin liikaa ulkona ja join liian usein liikaa (tämä siis kiltin tytön näkökulmasta katsottuna - mitään todellista ongelmaa minulla tuskin oli tuolloinkaan). Epäilen, että kyseessä oli jokin välttämätön vaihe aikuiseksi kasvamisessa - täytyi kokeilla omia rajojaan, kapinoida omia tottumuksiaan ja ideaalejaan vastaan ja tehdä tyhmyyksiä. Kun en ollut tehnyt sitä teininä, se tapahtui sitten hieman myöhemmin...

Jossain vaiheessa tuo hullu vaihe meni ohi, ja nyt olen jo monta vuotta säilyttänyt mielestäni hyvin järkevän suhteen alkoholiin: juon todella harvoin itseäni humalaan asti, ja silloinkin pyrin pitämään ns. mopon käsissä. En halua enää ikinä kokea krapulaa tai sitä, etten muista kaikkia edellisen illan tapahtumia. Kaiken lisäksi tuntuu siltä, että morkkiksen esiintymistodennäköisyys ja voimakkuus lisääntyvät vuosi vuodelta: nykyään jo pieni hiprakkakin voi aiheuttaa morkkista. Se on aivan superärsyttävää, mutta toisaalta ehkä hyvä asia siinä mielessä, että se vähentää ryyppäyshaluja entisestään.

Välillä olen miettinyt sitäkin, että pitäisikö lakata juomasta kokonaan. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että en halua olla absolutisti. Ensinnäkään en tahdo olla liian ehdoton, koska kokemuksieni mukaan liika ehdottomuus on harvoin hyvästä. Toisekseen pidän varsin monista alkoholijuomista, esimerkiksi viineistä ja oluista, enkä halua kieltää itseltäni niiden nauttimista silloin tällöin. Kolmas syy on se, että pienessä hiprakassa tai kevyessä humalassa on usein todella hauskaa. Jos siis onnistun säilyttämään järkevän suhteen alkoholiin eikä ylilyöntejä tapahdu, minun ei mielestäni tarvitse kieltäytyä alkoholista kokonaan.

Tällä hetkellä fiilikseni ovat hieman epämääräiset, sillä join eräänä iltana tällä viikolla hieman liikaa: sen verran, että olin tavallistakin sosiaalisempi ja vauhdikkaampi. Seurauksena ei ollut krapulaa, tyhmyyksiä eikä blackouteja, mutta nykyinen paras juomatoverini morkkis oli tietenkin läsnä. Tällä kertaa se iski jo yöllä ja kesti vähintääkin koko seuraavan päivän. Huomaan edelleenkin pohtivani, puhuinko liikaa, olinko liian tuttavallinen, olinko liian riehakas tanssilattialla, nolasinko itseäni, näytinkö typerältä, kävelinkö horjuvasti... Morkkis on kyllä niin syvältä, etenkin kun on jatkuvasti itsensä kanssa taisteleva kontrollifriikki. Ehkä ongelman ydin onkin juuri se, että toisaalta vihaan yli kaiken kontrollinmenetyksiä, ja toisaalta taas rentoudun humalassa sen verran, että lakkaan stressaamasta ylettömästi kontrollin suhteen -> fail. Huoh.

Jos joku jaksoi lukea tämän vuodatuksen loppuun, kiitos hänelle. Nyt tuntuu paremmalta, kun sai vähän avautua!