Kuplista ja avoimuudesta

Joskus olen niin kammottavan epävarma kaikesta, etten uskaltaisi mennä edes tuttujen ihmisten joukkoon; etenkään, jos toiset ovat jo yhdessä jossakin ja minun pitäisi mennä heidän luokseen yksin. Tärisen jännityksestä, maalailen mörköjä seinille ja sydämeni hakkaa. Mitä jos kukaan ei haluakaan viettää aikaa kanssani? Mitä jos en olekaan tervetullut? Mitä jos toiset eivät ole huomaavinaankaan minua?

Yritän kuitenkin niellä pelkoni ja saada tunteeni hallintaan. Puen ylleni kaikkein pehmeimmän kuplani, sen jossa olen ystävällinen ja hyväntuulinen. Kuuntelen samaa kappaletta uudestaan ja uudestaan. Soitan ovikelloa käsi vapisten, mutta piilotan sisimpäni huolellisesti. Alan avata kuortani vasta silloin, kun joku katsoo minua silmiin vilpittömästi hymyillen ja kysyy, miksen liittynyt seuraan jo aikaisemmin. Alan vähitellen huomata, että ne tärkeimmät oikeasti viihtyvät seurassani, tänäänkin.

Kuplani tulee vähitellen tarpeettomaksi, ja päästän siitä irti. Oloni on normalisoitunut sen verran, että pystyn kohtaamaan etäisempiäkin ihmisiä ilman erityisiä turvatoimia; pidän vain huolen siitä, etten päästä heitä liian lähelle.

Ilta on hauska, ja sen päätteeksi minulla on monen tunnin syvällinen keskustelu erään tärkeän kanssa. Varsin henkilökohtaiset aiheet pitävät huolen siitä, että olen ikään kuin vereslihalla koko keskustelun ajan. Välillä pohdin, pitäisikö minun kuitenkin vetäytyä takaisin kuoreeni ja olla laittamatta itseäni likoon näin suuressa määrin; pitäisikö minun avautua vähemmän. En kuitenkaan tee niin. Tiedän, että vaikka sisimpänsä suojeleminen on monesti elintärkeää, joissakin tilanteissa avoimuus on kaikki. Ja tiedänhän minä senkin, että tärkeimmät eivät käytä avoimuuttani aseena tai loukkaa minua tahallaan. Eiväthän he muuten olisi niitä tärkeimpiä.