One of the questions on the road is do I ever find a way home

Aurinko paistaa. Olen nukkunut pitkät yöunet; väsynyttä, raskasta, unetonta unta. Olisi liioiteltua ja kliseistä sanoa, että olo olisi kuin uudestisyntyneellä, mutta kyllä tässä jotakin aika hyvää on havaittavissa. Olo on toki edelleen sekainen ja mieli jälleen jotenkin kummallisen haikea, mutta kaikkialla ympärilläni näyttäisi olevan valoa.

Juon kahvia ja kuuntelen olotilaani sopivaa musiikkia. Ainakin hetken ajan olen taas sovussa itseni kanssa. Hieman heilahtanutta harmoniaa tai jotakin?

Olen onnellinen siitä, että aloitin tämän blogin kirjoittamisen alkuvuodesta. Tajusin juuri, että olen oikeasti tavoittanut jotakin sellaista, mistä vain haaveilin blogin perustamista suunnitellessani: minä kirjoitan taas! Vaikka blogimerkintöjen väli saattaa joskus venähtää pitkäksikin, olen löytänyt kirjoittamiseen kipinän ja rohkeuden, jotka joskus pelkäsin kadottaneeni lopullisesti.

Ja kirjoitusaiheita on kyllä riittänyt. Tämä kesä on ollut täynnä tapahtumia, muutoksia ja tunteita. En oikein vieläkään suostu hyväksymään sitä, että on jo syyskuu, ei enää kesä. Lisää polttoainetta krooniselle haikeudelleni mutta toisaalta ehkä myös kirjoittamiselle!

Minusta tuntuu siltä, että olen ehkä vähän eksynyt. Juuri tällä hetkellä luotan kuitenkin siihen, että kun vain annan ajan kulua enkä käytä energiaani sen vastustamiseen tai menneen muisteluun, saatan löytää kotiin.