Homo sapiens

Kuten olen monesti aiemminkin todennut tässä blogissa, elämässäni on monia todella ihania ihmisiä, ja olen heistä äärettömän onnellinen. Heidän lisäkseen tuttavapiiriini kuuluu valtava määrä eri tavoin hyviä ja jopa erinomaisia tyyppejä. Monesti minusta kuitenkin tuntuu siltä, että ihmiset ovat yleisesti ottaen välinpitämättömiä, itsekeskeisiä idiootteja, joiden tyhmyys on kuin pohjaton kaivo. Toisaalta taas ihminen on älykäs ja monin tavoin kätevä eläinlaji, ja monet lajin edustajat pystyvät vaikka mihin; yksi onnistuu kasvattamaan onnellisia ja tasapainoisia lapsia, toinen ansaitsee Nobelin rauhanpalkinnon, joku kolmas taas maalaa upean taulun.

Rakastan ja arvostan läheisiäni aivan valtavasti, ja tarpeen vaatiessa puolustaisin heitä epäröimättä kaikin mahdollisin keinoin; sanoin, kynsin ja hampain. Vaikka tyhmät ihmiset saavat hermoni kiristymään enkä jaksa ymmärtää heidän idioottimaisia tekojaan, rakkailleni annan typerämmätkin tekemiset anteeksi suhteellisen helposti. Pyrin aina ottamaan toiset huomioon, en kävele keskellä pyöräkaistaa ja olen kohtelias tienkysyjille, mutta jos joku tuntematon lähestyy minua esimerkiksi baarissa, saatan olla hänelle todella tyly. Vieraita ihmisiä kohtaan tuntemastani suuresta varautuneisuudesta huolimatta saatan joskus tuntea aitoa empatiaa ja sympatiaa aivan yllättävissä tilanteissa ja jopa täysin tuntemattomia ihmisiä kohtaan. Vaikka ärsyynnyn metelöivistä lapsista, toisia huomioon ottamattomista mummoista tai liian tuttavallisista humalikoista kovin helposti, saatan joskus liikuttua melkein kyyneliin asti uteliaan lapsen tai yksinäisen vanhuksen näkemisestä.

Kuvittelenko vain, vai onko minulla melko ristiriitainen asenne toisia ihmisiä kohtaan?