Askel

Olen vihdoin viimein rohkaistunut tekemään jotakin, mitä olen jo pitkään pyöritellyt mielessäni: olen varannut itselleni ajan terapiaan.

Ajanvarauksen yhteydessä juttelin hetken ystävällisen mutta hieman höpsähtäneen oloisen terapeutin kanssa. Hän esitti minulle hienovaraisesti erilaisia kysymyksiä, joiden tarkoituksena oli mitä todennäköisimmin selvittää, kuinka paha tilanteeni on. Olisin varmasti saanut ajan nopeastikin, jos olisin valehdellut olevani itsetuhoinen tai edes pamautellut rehellisesti tiskiin erilaisia faktoja itsestäni ja lapsuudestani. Tyypilliseen tapaani valitsin kuitenkin vähättelylinjan: "Ei mulla mitään hätää ole, ajattelin nyt vaan, että kun on monia pieniä asioita, joista voisi olla hyvä keskustella jonkun kanssa, mutta siis ei tässä mitään, ei kiirettä"... Ja päädyin jonottamaan vapaata aikaa.

Miksi minusta aina tuntuu siltä, etteivät ongelmani ole riittävän suuria? Miksi en millään meinannut uskaltaa varata aikaa terapiaan; pelkäsinkö, ettei ajatuksiani ja ahdistustani otettaisi todesta? Eikö kuitenkin ole parempi pyrkiä hoitamaan tilanne kuntoon silloin, kun asiat ovat suurin piirtein hallinnassa, kuin odottaa totaalista hajoamista?