Parempi mieli

Olen välillä melko herkkä ylireagoimaan, ja onneksi tuo viime tekstini ystävyyshajoilukin taisi olla osittain juuri sitä. Toki pohdin edelleen siinä mainitsemiani kysymyksiä, mutta tilanne ei enää näytä lohduttomalta. Olen pyrkinyt nielemään ylimääräistä ylpeyttäni ja puhumaan asioita selviksi, ja tuntuu siltä, että olen tehnyt oikein.

Everything is going to be all right, I hope.

Surku

En ymmärrä. Mikseivät eräät vanhat ystäväni pidä nykyään ollenkaan tai juuri ollenkaan yhteyttä minuun, vaikka olemme olleet läheisiä ystäviä jo vuosien ajan ja kestäneet yhdessä ties mitä ylä- ja alamäkiä? Mikseivät he halua kertoa minulle elämänsä tärkeistä asioista? Mikseivät he vastaa viesteihini tai puheluihini tai muista syntymäpäivääni? Miksi saan tietää asioista kolmansien osapuolten tai sosiaalisen median kautta? Eikö heille koskaan tule tarvetta jakaa asioita minun kanssani, hehkuttaa jotain uutta ja iloista tai avautua jostain ikävästä? Miksi minulla on heitä koko ajan kamala ikävä, joka vain pahenee? Mikä minussa on vikana?

Itkettää.

Intelligence

the more I feed myself with information
the more I feel at loss with this equation

Lukijat

Kun tänään katsoin pitkästä aikaa blogini tilastoja Blogilistasta, siellä näkyi seuraavaa faktaa: tilaajia 4, viikoittaisia lukijoita 0. Vaikka tuo lukijalukema näyttää tällä hetkellä varsin surkealta, tiedän kyllä sen olleen joskus hieman parempikin, eli blogillani on kuin onkin (ainakin ollut) lukijoita. Aloinkin siis pohtia, minkälaisia nämä lukijat ovat.

On niitä, joiden olemassaolon tiedän: ne läheiset ihmiset, joille olen kertonut blogini olemassaolosta. Sitten on niitä, joiden tiedän olevan tietoisia blogistani mutta joista en tiedä, lukevatko he tätä koskaan vai eivät. Joku on varmasti niin kiireinen, ettei ehdi päivystää, päivitänkö tätä koskaan vai en. Joku taas on ehkä jo luovuttanut sen suhteen. Joku läheinen puolestaan joskus totesi, ettei hän halua lukea toisten ihmisten päiväkirjoja eikä siis myöskään tällaista blogia - vaikka yritin selittää, että tämä on aivan eri asia kuin päiväkirja. Kirjoitan blogiani sellaiseksi, että voin antaa toisten lukea sitä. Päiväkirjaani en antaisi kenenkään kajota - tosin siinäkään ei ole viime ajoilta juuri mitään luettavaa. Pieni Kissa on tainnut laiskistua kirjoittajana entisestäänkin!

Jos saa blogitekstiinsä kommentteja tai huomaa tilastosta, että lukijamäärä on kasvanut, se jotenkin lämmittää mieltä. Tulee sellainen olo, että minunkin kirjoituksillani saattaa olla merkitystä jollekulle. Että kirjoitan riittävän kiinnostavasti, jotta joku vaivautuisi lukemaan tekstini alusta loppuun. Vastaavasti harvan kirjoitushistorian - syyskuu 2, elokuu 1, maaliskuu 1 jne. - tuijottaminen ja tuon nollan viikkolukijan faktan sisäistäminen tekee hieman kipeää.

Mikähän aivojen rakennevika minulla on, kun en osaa saada aikaan tiettyjä asioita, vaikka tietäisin niiden tekevän hyvää? Olen suorittaja, joka ei suorita. Tai vaikka osittain suoritankin, en voi olla tyytyväinen saavutuksiini, koska ne ovat aina virheellisiä / puutteellisia / niistä vain puuttuu liian monen tärkeän asian suoritusmerkintä. Elämän totaalinen järjestäminen kuntoon - 160 opintopistettä. Aktiivisen kirjoittamisen kurssi - 5 op. Ikävien mutta välttämättömien asioiden pikainen ja tehokas suorittaminen - 5 op. Johdatus itseään niskasta kiinni ottamiseen - 2 op. Kuinka lopetat pelkäämisen ja turhan murehtimisen -opintokokonaisuus - 10 op.

Voihan lukijat, olette tärkeitä. Olette juuri se pieni ero päiväkirjan ja blogin kirjoittamisen välillä ja syy siihen, että yritän (useimmiten) muotoilla näistä teksteistäni muutakin kuin silkkaa tajunnanvirtaa. Ehkä blogin naputtelu ja kirjallinen itsensä analysointi joskus johtaa tuloksiinkin. Ehkä minustakin tulee joskus Hyvä Ihminen.

Kirjoituskuume

Minulla on varmaankin alkava kirjoituskuume. Tämän taudin ensioireet ovat selkeät: olen muun muassa suunnitellut, miten jatkaisin erästä menestynyttä fantasiakirjasarjaa (tai miten muuttaisin sen tapahtumia), nähnyt päiväunia oman romaanini juonikuvioden kuljettelusta ja haaveillut omakustanteisen runokokoelman tekemisestä. Mutta kovin usein tällainen orastava into-oireilu haihtuu kuitenkin pois, ennen kuin itse kipinä iskee ja saan jotakin aikaiseksi, joten pessimistinen olohan tässä nytkin taitaa ehtiä ensin.

Jos saisin aikaiseksi edes hieman tekstiä, oliskohan sillä hyviä sivuvaikutuksia vaikkapa itsetuntooni?

Jonkinlaista terapiaa

Vaikka elämässäni ei sinänsä olisi pahemmin valittamista juuri tällä hetkellä, olen taas viime aikoina kärsinyt aivan liian usein huonosta itsetunnosta ja sen sivuvaikutuksista. Käännän kehut sisäisen suodattimeni avulla tyhjiksi sanoiksi, vellon muistikuvissa jotka liittyvät tekemiini virheisiin, vertaan itseäni parempiin ihmisiin... Nyt voisi kenties olla hyvä aika kokeilla blogiterapiaa tähän vaivaan, joten yritän siis nyt listata tähän hyviä asioita itsestäni ja elämästäni.

- Minulla on useita läheisiä ystäviä ja perheenjäseniä, joihin luotan täysin.

- Osaan nähdä kauneutta vaikka minkälaisissa paloissa maailmaa, pienissä ja suurissa.

- En ilmeisesti ole ainakaan kaikkien muiden mielestä täysin epäviehättävä.

- Olen tyytyväinen huuliini ja hiuksiini.

- Osaan analysoida asioita monelta kantilta.

- En ole aivan tyhmä.

- Minulla on ihana oma koti.

Miksi tämä on näin vaikeaa?

Novels, marvels

literature makes me feel intellectual
and the elitism lifts its head
how can the ones survive
who do not read, or write?

---

Syystä tai toisesta olen aina tavallista tyytyväisempi itseeni silloin, kun luen - ja tämä tunne kestää huomattavasti pidempään kuin itse lukukokemus. Enkä nyt puhu tavanomaisesta iltapäivälehden selaamisesta töissä, ystävien Facebook-statuksien vilkaisemisesta tai ilmaisjakelulehden pläräämisestä aamukahvin seurana, vaan romaaneista, runoista, laadukkaista blogeista tai vaikkapa sunnuntain Hesarista. Aivan kuin lukeminen tekisi minusta paremman ihmisen ja virittäisi aistini normaalia tarkemmiksi. Melko mukavaa!

The Essence

When his perfume becomes a drug
You know you've gone all the way

Ikään kuin tämä olisi joku oikea päivitys.

Iik!

Hei kamalaa, en ole kirjoittanut plokia ainaskaan sataan vuoteen. Huonoutta tällainen! Eikä kyse ole siitä, ettei olisi sanottavaa (tai kirjoitettavaa). En jotenkin vain ole tullut naputelleeksi ajatuksiani sanoiksi pitkään aikaan. Nyt tietenkin pelkään, etten enää osaa kirjoittaa, vaikka haluaisin. Hiton muuri, luulin jo päässeeni siitä eroon!

Tosin samapa kai se on, mitä tänne rustaan tai olen rustaamatta - eipä kai kukaan jaksa seurata tällaista blogia, jossa ei juuri koskaan tapahdu mitään. :P

Vali vali!