Perfection

Olen aina ollut perfektionisti, mutta vaihtelevassa määrin. On kausia, joina inhoan epätäydellisyyttäni ja teen kasapäin hyviä päätöksiä. Aina voisi tehdä jotakin paremmin ja olla huolellisempi jossakin. Mutta useimmiten tunnen olevani jonkin sortin alisuoriutuja ja osittain alistunut siihen; mitkään onnistumiset eivät riitä, mikään hyvä ei ole tarpeeksi eikä mitään koskaan tule olemaan riittävästi. En ikinä ole täysin tyytyväinen itseeni enkä ehkä ikinä tule olemaankaan.

Olin kirjoittaa tähän, että pahimmat ahdistuskohtaukseni liittyvät yleensä riittämättömyyden tunteeseen. Se ei kuitenkaan olisi pitänyt täysin paikkaansa; todellisuudessa kun ahdistuksista tuskallisimmat ovat aina jotenkin johdettavissa siihen, etten ole tarpeeksi jotakin. Tarpeeksi hyvä, kaunis, suosittu, ihana, rakastettu, ahkera... Mitä vain milloinkin keksin.

On uskomatonta, että on kuitenkin ihmisiä, joille minä riitän. Sen käsittäminen ja muistaminen vain on äärettömän vaikeaa! Ja vaikka minulla olisi hyvä päivä ja tasapainoinen olo, jokin pieni vastoinkäyminen saattaa kääntää oloni ylösalaisin. Saatan tulkita jonkun tärkeän ihmisen käytöstä aivan väärin, jos jokin olemattoman vähäpätöinen asia saa minut epäilemään, että hän ei halua olla seurassani. Muutun mielessäni tapetiksi ja pölyhiukkasiksi, sulkeudun kuplaani ja haluan leijua pois. Joskus suorastaan säikähdän huomatessani, miten paljon huomiota haluan niiltä, joilla on merkitystä. Jos yllätän itseni matelemasta toisen edessä huomiota kerjäämässä, tunnen itseinhon noustavan päätään ja virtaavan suonissani kuin jokin myrkky. Haluaisin läimäyttää itseäni, potkaista itseni liikkeelle ja ylös mudasta.

Vaikken koskaan ole ollut oikeasti itsetuhoinen, joskus pahoina ahdistushetkinä silmilleni hyökkää lievästi tuhoisa visio. Jos satuttaisin itseäni oikeasti, siivittäisikö se minut parempiin suorituksiin? Saisinko hävitettyä laiskuuden itsestäni, jos pamauttaisin käteni täydellä vauhdilla päin kiviaitaa? Voisiko kivusta olla apua?

Pääni on pahin viholliseni ja samalla äärettömän tärkeä osa minua. Voisin olla paljon pahemminkin sekaisin, mutta - hah - enpä olekaan! En ole hullu, en yksinäinen, en vihattu enkä tyhmä. Olen suurimman osan ajasta varsin tasapainoinen vaikkakin yliherkkä ja äärimmäisen tunteellinen. En ole täydellinen mutten silti haluaisi olla kukaan muu kuin minä - vaikka teenkin asioista aivan liian vaikeita, aivan liian typeristä syistä ja aivan liian usein.