Kyllä ketuttaa

Olen ihan hajalla töistä. Siis aivan täysin. On järjettömän turhauttavaa, kun aitoa keskusteluyhteyttä ei ole, vaan kaikki ymmärretään aina väärin. Ja kun työtä ja sen tekijää ei arvosteta. Ja kun syyllistäminen, kiristäminen ja uhkailu ovat niin arkipäiväistä kauraa, että yleisin fiilis töissä on vitutuksen ohella pelko. Ja kun työpaikka syö niin paljon energiaa, että uuden työn hakemiseen ei paljon paukkuja riitä. Ja kun toisaalta ei haluaisi kuitenkaan luovuttaa vaan pyrkii vaikuttamaan asioihin kerta toisensa jälkeen: keskustelee, toivoo, odottaa, kestää ja jaksaa - ja pettyy, lannistuu sekä alkaa epäillä, että kaikki onkin vain oman pään sisäistä kuvitelmaa. Miten paljon pitää sietää, milloin on parempi lakata yrittämästä?

Avaruus

Katsoin yhtenä iltana Teemalta jotakin dokumenttia, joka kertoi maapallon ja muiden planeettojen kaasukehistä. Ohjelma oli täynnä niin kauniita kuvia, että jo pelkästään ne aiheuttivat melkeinpä hengen salpautumista. Avaruus on jotakin niin käsittämätöntä, samaan aikaan kaunista ja pelottavaa, kaikessa avaruudessaan niin vaikuttavaa ja ahdistavaa, etten oikein osaa käsitellä koko asiaa. Katsoin siis dokumenttia tippa silmässä ja pakahtumisen tunne rinnassa, ja kaikki oman elämän pienet asiat - tai oikeastaan suurin piirtein kaikki ekosysteemiä pienempi - tuntuivat kutistuvan olemattomiin. Itketti sekä kauneus ja ihmeellisyys että elämän rajallisuus ja äärettömyyden ahdistava käsittämättömyys. Tästä voisi vetää hyvän aasinsillan kuolemanpelkoon, mutta siihen aiheeseen en vielä(kään) kykene koskemaan.

Alkoholi

Siis apua, enkö todella ole kirjoittanut blogiin yhtään mitään koko tänä vuonna? Hui! Nyt lienee siis korkea aika rikkoa tämä hiljaisuus ja naputella tänne tekstiä pitkästä aikaa.

Olen monesti ennenkin ajatellut kirjoittaa suhteestani alkoholiin, mutta jotenkin aihe on vain sen verran iso ja raskas, että se on jäänyt. Mutta jos nyt olisi siihen tarkoitukseen sopiva inspiraatio?

Teininä olin aina se porukassa se järkevä, joka ei koskenut alkoholiin ja joka huolehti huonokuntoisemmista tovereistaan. En muista, minkäikäisenä join ensimmäisen siiderini, eli se ei todennäköisesti ollut minulle mikään iso juttu. Ensimmäisen kerran olin humalassa ehkä 17-vuotiaana, ja silloinkin kyse oli lähinnä pikku hiprakasta. Muisan kun joskus ajoimme yöllä kaupungilla polkupyörillä, kun olimme juoneet parit siiderit kaverini luona, ja kokemus ensimmäisestä tankojuoppoudesta oli hilpeä: vauhti tuntui paljon tavallista kovemmalta, ja tunnelma oli jotenkin jännittävä.

Kävin myös ensi kertaa baarissa joskus 17-vuotiaana. Se vasta jännää olikin, kun taskussa oli tuttavalta lainatut paperit, ja portsaria piti katsoa silmiin täysin pokkana. Lukioaikanakaan en juuri humalaan asti juonut, ja liikuimme aina järkevässä porukassa, josta kenelläkään ei ollut tapana hankkiutua liian huonoon kuntoon, emmekä myöskään nauttineet naista väkevämpää mitenkään usein.

Ensimmäiset isommat humalani koin varmaankin noin 20-vuotiaana. Ensimmäiset opiskeluvuodet olivat varsin viihteellistä aikaa, kun kävimme ystävieni kanssa ulkona useita kertoja viikossa, mutta toisaalta juominen oli yleensä hyvin vähäistä tuolloinkin. En myöskään koskaan ollut krapulassa. Tuota vaihetta kesti ehkä pari vuotta, ja sen jälkeen olikin pitkään hyvin rauhallista, enkä juuri käynyt ns. missään.

Muutama vuosi sitten minuun iski jokin ihmeellinen teini-iän kapinan tapainen kausi, jonka aikana kävin liikaa ulkona ja join liian usein liikaa (tämä siis kiltin tytön näkökulmasta katsottuna - mitään todellista ongelmaa minulla tuskin oli tuolloinkaan). Epäilen, että kyseessä oli jokin välttämätön vaihe aikuiseksi kasvamisessa - täytyi kokeilla omia rajojaan, kapinoida omia tottumuksiaan ja ideaalejaan vastaan ja tehdä tyhmyyksiä. Kun en ollut tehnyt sitä teininä, se tapahtui sitten hieman myöhemmin...

Jossain vaiheessa tuo hullu vaihe meni ohi, ja nyt olen jo monta vuotta säilyttänyt mielestäni hyvin järkevän suhteen alkoholiin: juon todella harvoin itseäni humalaan asti, ja silloinkin pyrin pitämään ns. mopon käsissä. En halua enää ikinä kokea krapulaa tai sitä, etten muista kaikkia edellisen illan tapahtumia. Kaiken lisäksi tuntuu siltä, että morkkiksen esiintymistodennäköisyys ja voimakkuus lisääntyvät vuosi vuodelta: nykyään jo pieni hiprakkakin voi aiheuttaa morkkista. Se on aivan superärsyttävää, mutta toisaalta ehkä hyvä asia siinä mielessä, että se vähentää ryyppäyshaluja entisestään.

Välillä olen miettinyt sitäkin, että pitäisikö lakata juomasta kokonaan. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että en halua olla absolutisti. Ensinnäkään en tahdo olla liian ehdoton, koska kokemuksieni mukaan liika ehdottomuus on harvoin hyvästä. Toisekseen pidän varsin monista alkoholijuomista, esimerkiksi viineistä ja oluista, enkä halua kieltää itseltäni niiden nauttimista silloin tällöin. Kolmas syy on se, että pienessä hiprakassa tai kevyessä humalassa on usein todella hauskaa. Jos siis onnistun säilyttämään järkevän suhteen alkoholiin eikä ylilyöntejä tapahdu, minun ei mielestäni tarvitse kieltäytyä alkoholista kokonaan.

Tällä hetkellä fiilikseni ovat hieman epämääräiset, sillä join eräänä iltana tällä viikolla hieman liikaa: sen verran, että olin tavallistakin sosiaalisempi ja vauhdikkaampi. Seurauksena ei ollut krapulaa, tyhmyyksiä eikä blackouteja, mutta nykyinen paras juomatoverini morkkis oli tietenkin läsnä. Tällä kertaa se iski jo yöllä ja kesti vähintääkin koko seuraavan päivän. Huomaan edelleenkin pohtivani, puhuinko liikaa, olinko liian tuttavallinen, olinko liian riehakas tanssilattialla, nolasinko itseäni, näytinkö typerältä, kävelinkö horjuvasti... Morkkis on kyllä niin syvältä, etenkin kun on jatkuvasti itsensä kanssa taisteleva kontrollifriikki. Ehkä ongelman ydin onkin juuri se, että toisaalta vihaan yli kaiken kontrollinmenetyksiä, ja toisaalta taas rentoudun humalassa sen verran, että lakkaan stressaamasta ylettömästi kontrollin suhteen -> fail. Huoh.

Jos joku jaksoi lukea tämän vuodatuksen loppuun, kiitos hänelle. Nyt tuntuu paremmalta, kun sai vähän avautua!

Parempi mieli

Olen välillä melko herkkä ylireagoimaan, ja onneksi tuo viime tekstini ystävyyshajoilukin taisi olla osittain juuri sitä. Toki pohdin edelleen siinä mainitsemiani kysymyksiä, mutta tilanne ei enää näytä lohduttomalta. Olen pyrkinyt nielemään ylimääräistä ylpeyttäni ja puhumaan asioita selviksi, ja tuntuu siltä, että olen tehnyt oikein.

Everything is going to be all right, I hope.

Surku

En ymmärrä. Mikseivät eräät vanhat ystäväni pidä nykyään ollenkaan tai juuri ollenkaan yhteyttä minuun, vaikka olemme olleet läheisiä ystäviä jo vuosien ajan ja kestäneet yhdessä ties mitä ylä- ja alamäkiä? Mikseivät he halua kertoa minulle elämänsä tärkeistä asioista? Mikseivät he vastaa viesteihini tai puheluihini tai muista syntymäpäivääni? Miksi saan tietää asioista kolmansien osapuolten tai sosiaalisen median kautta? Eikö heille koskaan tule tarvetta jakaa asioita minun kanssani, hehkuttaa jotain uutta ja iloista tai avautua jostain ikävästä? Miksi minulla on heitä koko ajan kamala ikävä, joka vain pahenee? Mikä minussa on vikana?

Itkettää.

Intelligence

the more I feed myself with information
the more I feel at loss with this equation

Lukijat

Kun tänään katsoin pitkästä aikaa blogini tilastoja Blogilistasta, siellä näkyi seuraavaa faktaa: tilaajia 4, viikoittaisia lukijoita 0. Vaikka tuo lukijalukema näyttää tällä hetkellä varsin surkealta, tiedän kyllä sen olleen joskus hieman parempikin, eli blogillani on kuin onkin (ainakin ollut) lukijoita. Aloinkin siis pohtia, minkälaisia nämä lukijat ovat.

On niitä, joiden olemassaolon tiedän: ne läheiset ihmiset, joille olen kertonut blogini olemassaolosta. Sitten on niitä, joiden tiedän olevan tietoisia blogistani mutta joista en tiedä, lukevatko he tätä koskaan vai eivät. Joku on varmasti niin kiireinen, ettei ehdi päivystää, päivitänkö tätä koskaan vai en. Joku taas on ehkä jo luovuttanut sen suhteen. Joku läheinen puolestaan joskus totesi, ettei hän halua lukea toisten ihmisten päiväkirjoja eikä siis myöskään tällaista blogia - vaikka yritin selittää, että tämä on aivan eri asia kuin päiväkirja. Kirjoitan blogiani sellaiseksi, että voin antaa toisten lukea sitä. Päiväkirjaani en antaisi kenenkään kajota - tosin siinäkään ei ole viime ajoilta juuri mitään luettavaa. Pieni Kissa on tainnut laiskistua kirjoittajana entisestäänkin!

Jos saa blogitekstiinsä kommentteja tai huomaa tilastosta, että lukijamäärä on kasvanut, se jotenkin lämmittää mieltä. Tulee sellainen olo, että minunkin kirjoituksillani saattaa olla merkitystä jollekulle. Että kirjoitan riittävän kiinnostavasti, jotta joku vaivautuisi lukemaan tekstini alusta loppuun. Vastaavasti harvan kirjoitushistorian - syyskuu 2, elokuu 1, maaliskuu 1 jne. - tuijottaminen ja tuon nollan viikkolukijan faktan sisäistäminen tekee hieman kipeää.

Mikähän aivojen rakennevika minulla on, kun en osaa saada aikaan tiettyjä asioita, vaikka tietäisin niiden tekevän hyvää? Olen suorittaja, joka ei suorita. Tai vaikka osittain suoritankin, en voi olla tyytyväinen saavutuksiini, koska ne ovat aina virheellisiä / puutteellisia / niistä vain puuttuu liian monen tärkeän asian suoritusmerkintä. Elämän totaalinen järjestäminen kuntoon - 160 opintopistettä. Aktiivisen kirjoittamisen kurssi - 5 op. Ikävien mutta välttämättömien asioiden pikainen ja tehokas suorittaminen - 5 op. Johdatus itseään niskasta kiinni ottamiseen - 2 op. Kuinka lopetat pelkäämisen ja turhan murehtimisen -opintokokonaisuus - 10 op.

Voihan lukijat, olette tärkeitä. Olette juuri se pieni ero päiväkirjan ja blogin kirjoittamisen välillä ja syy siihen, että yritän (useimmiten) muotoilla näistä teksteistäni muutakin kuin silkkaa tajunnanvirtaa. Ehkä blogin naputtelu ja kirjallinen itsensä analysointi joskus johtaa tuloksiinkin. Ehkä minustakin tulee joskus Hyvä Ihminen.

Kirjoituskuume

Minulla on varmaankin alkava kirjoituskuume. Tämän taudin ensioireet ovat selkeät: olen muun muassa suunnitellut, miten jatkaisin erästä menestynyttä fantasiakirjasarjaa (tai miten muuttaisin sen tapahtumia), nähnyt päiväunia oman romaanini juonikuvioden kuljettelusta ja haaveillut omakustanteisen runokokoelman tekemisestä. Mutta kovin usein tällainen orastava into-oireilu haihtuu kuitenkin pois, ennen kuin itse kipinä iskee ja saan jotakin aikaiseksi, joten pessimistinen olohan tässä nytkin taitaa ehtiä ensin.

Jos saisin aikaiseksi edes hieman tekstiä, oliskohan sillä hyviä sivuvaikutuksia vaikkapa itsetuntooni?

Jonkinlaista terapiaa

Vaikka elämässäni ei sinänsä olisi pahemmin valittamista juuri tällä hetkellä, olen taas viime aikoina kärsinyt aivan liian usein huonosta itsetunnosta ja sen sivuvaikutuksista. Käännän kehut sisäisen suodattimeni avulla tyhjiksi sanoiksi, vellon muistikuvissa jotka liittyvät tekemiini virheisiin, vertaan itseäni parempiin ihmisiin... Nyt voisi kenties olla hyvä aika kokeilla blogiterapiaa tähän vaivaan, joten yritän siis nyt listata tähän hyviä asioita itsestäni ja elämästäni.

- Minulla on useita läheisiä ystäviä ja perheenjäseniä, joihin luotan täysin.

- Osaan nähdä kauneutta vaikka minkälaisissa paloissa maailmaa, pienissä ja suurissa.

- En ilmeisesti ole ainakaan kaikkien muiden mielestä täysin epäviehättävä.

- Olen tyytyväinen huuliini ja hiuksiini.

- Osaan analysoida asioita monelta kantilta.

- En ole aivan tyhmä.

- Minulla on ihana oma koti.

Miksi tämä on näin vaikeaa?

Novels, marvels

literature makes me feel intellectual
and the elitism lifts its head
how can the ones survive
who do not read, or write?

---

Syystä tai toisesta olen aina tavallista tyytyväisempi itseeni silloin, kun luen - ja tämä tunne kestää huomattavasti pidempään kuin itse lukukokemus. Enkä nyt puhu tavanomaisesta iltapäivälehden selaamisesta töissä, ystävien Facebook-statuksien vilkaisemisesta tai ilmaisjakelulehden pläräämisestä aamukahvin seurana, vaan romaaneista, runoista, laadukkaista blogeista tai vaikkapa sunnuntain Hesarista. Aivan kuin lukeminen tekisi minusta paremman ihmisen ja virittäisi aistini normaalia tarkemmiksi. Melko mukavaa!

The Essence

When his perfume becomes a drug
You know you've gone all the way

Ikään kuin tämä olisi joku oikea päivitys.

Iik!

Hei kamalaa, en ole kirjoittanut plokia ainaskaan sataan vuoteen. Huonoutta tällainen! Eikä kyse ole siitä, ettei olisi sanottavaa (tai kirjoitettavaa). En jotenkin vain ole tullut naputelleeksi ajatuksiani sanoiksi pitkään aikaan. Nyt tietenkin pelkään, etten enää osaa kirjoittaa, vaikka haluaisin. Hiton muuri, luulin jo päässeeni siitä eroon!

Tosin samapa kai se on, mitä tänne rustaan tai olen rustaamatta - eipä kai kukaan jaksa seurata tällaista blogia, jossa ei juuri koskaan tapahdu mitään. :P

Vali vali!

Miss Piggy Shouldn't Eat

voisinpa ommella suuni suppuun, etten söisi
se kai korjaisi toisenkin vian, ja oppisin vaikenemaan
niin kuin se hyvä nainen

tahdon eroon mukavuudenhalusta ja muista
haluan olla irti ja itsenäinen
ja kapea kuin se kaunein

Kauneuskriisi

Eräs ystävä totesi minulle viikonloppuna baarissa, että "vaikka sä et ole parhaannäköinen nainen täällä, tykkään susta silti". Ja koska on tyypillistä minua kiinnittää huomio juuri siihen negatiivissävytteiseen asiasisältöön ja ignoroida kaikki positiivisempi, olen nyt hieman ulkonäkökriisissä. En siis onnistu iloitsemaan siitä, että tuo kyseinen henkilö pitää minusta, vaan keskityn murehtimaan sitä, jos hän pitää minua rumana.

(Todellisuudessa minua kyllä naurattaa hieman tuo humalaisen suora lausahdus, etenkin kun sen pointti oli varmaankin ihan muualla kuin ulkonäössäni. Mutta minkäs sille mahtaa, jos toinen ei valitse sanojaan niin huolella kuin mitä pitäisi, kun puhuu tällaiselle vammapäälle!!1)

Olen tehnyt vuosikausia töitä itseni kanssa, jotta alkaisin luottaa siihen, että olen oikeastaan ihan hyvännäköinen. Aina välillä itsevarmuuteni kuitenkin notkahtelee tässä asiassa (mikä nyt toki lienee aivan normaalia). Välillä tilanne on ollut melko hyväkin, mutta nyt epäilyttää. Ehkei minun pitäisikään uskoa ihmisiä, jotka kehuvat ulkonäköäni. Ehkä onkin epärealistista haihattelua olla (ajoittain) tyytyväinen peilikuvaansa. Ehkä olenkin oikeasti mitäänsanomattoman näköinen tai suorastaan susiruma!

Ok, tiedostan kyllä, etten liene mikään kedon rumin rikkaruoho. Mutta pitäisiköhän kuitenkin laittaa paperipussi päähän. Ihan vain varmuuden vuoksi.